Pyyhenaulakot vähän isommallekin jännitteelle

Entisten vuosikymmenten tunnelma on helposti elettävissä vanhassa maalaistorpassa, jota ajan uudistukset eivät kovinkaan paljoa ole koskettaneet. Sähköistys on yksi niistä, ja viime kesään asti Kallilan torpassa elettiin monen vuosikymmen takaisilla sähkövedoilla.

Sitten pamahti vähän isommin, ja vanhat aikaa nähneet sähkökytkimet, pistorasiat ja sulakerasia jäivät vain koristeiksi muistuttamaan menneistä. Tilalle tuli tehokkaampaa ja turvallisempaa, joskaan ei ollenkaan yhtä kaunista ja kuvauksellista sähkötekniikkaa.

Samoihin aikoihin pihapiiristä hävisi vanha, ties milloin pystytetty sähkötolppa, josta vedettiin sähköjä lähitaloihinkin. Myös pihapiirin käpytikka joutui etsimään uuden nakutuspuunsa ja menetti hyvän, metallisen aksenttilautassoundinsa tolpan päässä olevan metallisuojan poistuttua. Sähkön maan alle menon myötä emme myöskään saa enää ihastella pääskypoikueita pihapiirin sähkölangoilla henkeä vetämässä lentoharjoitustensa välillä.

Niin ne ihmiskäden aikaansaannokset muuttuvat ajan myötä osaksi luontoa. Sen, mikä ei aikoinaan lainkaan ole luontoon kuulunut, hävittäminen vaikuttaa lähiympäristöön yllättävänkin paljon. Onneksi kuitenkin tikka on löytänyt uusia rumpupuita ja pääskytkin ilahduttavat edelleen ilmassa kirmaillessaan. Tosin edelleen jää mietityttämään, mihin ne pääskypoikueet nyt laskeutuvat lepotauolleen? Soitto luontoiltaan saattaisi auttaa.

Vanha sähkötarvikkeisto tulee muutoksen myötä turhaksi. Toolboy on niitä onneksi säästänyt, ja juhannuksen ja rakkaan isäni 80-vuotisjuhlinnan lomassa niitä puhdisteltiin. Sen myötä pihasaunan jo ennenkin vanhoja löytöjä hyödyntämällä syntynyt pyyhenaulakosto täydentyi vähän tavallista kestävämmillä versioilla.

Mietteitä mäkituvalta – TAVAROIDEN TARINATAIVAS

Maalle kaipuun täyttymyksenä 13 vuotta sitten emme saaneetkaan pelkästään etsimäämme tosi halpaa taloa, jota ”sijoita raatamalla” -periaatteella kunnostaa. Punainen tupa omenapuiden ja valkoisten syreenien ympäröimänä oli kuin aikaikkuna, joka alkoi vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa.

Enemmän kuin pois heitettävää ja uudistettavaa, löytyi tutkittavaa, ihmeteltävää ja opittavaa. Emme alkaneetkaan tehdä ja hankkia uutta, vaan saimme alkaa ottaa uudelleen käyttöön tavaroita, joilla on tarina.

Vanha saunan vesipata toimii tunnelmatulipaikkana nykysaunojille. Ajan patinoima vesisoikko viilentää kesäjuomat siinä missä modernimpi coolerikin.

Vakkoja on tehty käsityönä tavaran säilytykseen ja niitä on kulumisen myötä korjailtu ja paikkailtu. Kapeissa kangaspuissa kudotut ja keskeltä yhteen ommellut pellavaiset lakanat kyllä kutittelisivat, jopa raapisivat nykyihoa. Aikanaan ne ovat lisänneet käyttömukavuutta edeltäviin materiaaleihin verrattuna. Nyt ne tuovat patinaa ja tunnelmaa sisustukseen.

Mäkituvassamme on eletty aikana, jolloin lähes kaikki tehtiin omin käsin. Elettiin omavaraisesti ja yksinkertaisesti. Olemme löytäneet lähes kaikkea, mitä maaseututaloudessa on 1900-luvun aikaisempina vuosikymmeninä tarvittu elämiseen.

Vintagemuotia vintiltä löytyy vähemmän, mutta kovassa käytössä kulunutta, karunkaunista arjen tavaraa paljonkin. Kenelläkään meistä, vaikka kuinka kaupunkilaisiksi itsemme koemmekin, ei ole kovin monen sukupolven matka tähän elämään.

Huolellisesti ommellut paikat ja nimikoinnit juuttisäkeissä ovat meille kulutussukupolvihyppäyksen tehneille ihmettelyn ja ihastelun kohde. Kuinka moni vielä osaa nimikoida? Siis mitä on nimikoiminen? Löytyykö monesta kauppakassista tai vanhoista farkuista paikkoja?

Nyt kesäsaunan laudeliinana toimivan juuttisäkin AS kertoo Alinasta, kylän ompelijattaresta, joka asui pikkutupaansa kahdestaan tyttärensä kanssa.

Vanhojen tavaroiden ja materiaalien säilömä historia lisää nykyasujan ja -saunojan onnellisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

 

Mietteitä mäkituvalta – TAVAROIDEN TARINATAIVAS

Maalle kaipuun täyttymyksenä 13 vuotta sitten emme saaneetkaan pelkästään etsimäämme tosi halpaa taloa, jota ”sijoita raatamalla” -periaatteella kunnostaa. Punainen tupa omenapuiden ja valkoisten syreenien ympäröimänä oli kuin aikaikkuna, joka alkoi vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa.

Enemmän kuin pois heitettävää ja uudistettavaa, löytyi tutkittavaa, ihmeteltävää ja opittavaa. Emme alkaneetkaan tehdä ja hankkia uutta, vaan saimme alkaa ottaa uudelleen käyttöön tavaroita, joilla on tarina.

Vanha saunan vesipata toimii tunnelmatulipaikkana nykysaunojille. Ajan patinoima vesisoikko viilentää kesäjuomat siinä missä modernimpi coolerikin.

Vakkoja on tehty käsityönä tavaran säilytykseen ja niitä on kulumisen myötä korjailtu ja paikkailtu. Kapeissa kangaspuissa kudotut ja keskeltä yhteen ommellut pellavaiset lakanat kyllä kutittelisivat, jopa raapisivat nykyihoa. Aikanaan ne ovat lisänneet käyttömukavuutta edeltäviin materiaaleihin verrattuna. Nyt ne tuovat patinaa ja tunnelmaa sisustukseen.

Mäkituvassamme on eletty aikana, jolloin lähes kaikki tehtiin omin käsin. Elettiin omavaraisesti ja yksinkertaisesti. Olemme löytäneet lähes kaikkea, mitä maaseututaloudessa on 1900-luvun aikaisempina vuosikymmeninä tarvittu elämiseen.

Vintagemuotia vintiltä löytyy vähemmän, mutta kovassa käytössä kulunutta, karunkaunista arjen tavaraa paljonkin. Kenelläkään meistä, vaikka kuinka kaupunkilaisiksi itsemme koemmekin, ei ole kovin monen sukupolven matka tähän elämään.

Huolellisesti ommellut paikat ja nimikoinnit juuttisäkeissä ovat meille kulutussukupolvihyppäyksen tehneille ihmettelyn ja ihastelun kohde. Kuinka moni vielä osaa nimikoida? Siis mitä on nimikoiminen? Löytyykö monesta kauppakassista tai vanhoista farkuista paikkoja?

Nyt kesäsaunan laudeliinana toimivan juuttisäkin AS kertoo Alinasta, kylän ompelijattaresta, joka asui pikkutupaansa kahdestaan tyttärensä kanssa.

Vanhojen tavaroiden ja materiaalien säilömä historia lisää nykyasujan ja -saunojan onnellisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

 

Kasteluetäisyydellä…

… on nyt perustettu. Se oli työn ja tuskan takana (olen ehkä universumin huonoin ja kärsimättömin tietotekniinkan käyttäjä – tai sitten nämä alustat vaimitänämäsittenovatkin ovat ihan saamarin vaikeita käyttää).

Huhtikuun puoliväli lähestyy ja tänään tuli lunta vain noin kymmenisen senttiä. Mikä siis sen parempi päivä puutarha- ja torppariblogin avaamiselle. Tämä on yhden intomielisen harrastajapuutarhurin ja -torpparin päiväkirja. Intoa on edelleen enemmän kuin taitoa ja siksi jokainen onnistuminen on ihmeellinen yllätys ja epäonnistuminen oppia tuleville vuosille.

Muutama vuosi sitten päätin, että meidän perheen on aika aina välillä irtaantua kaupungista, päästä maaseudulle mullan tuoksuun. Tarvittiin siis torppa. Ja tietysti ajatuksen myyminen toiselle puoliskolle. Sille, jolla on hartiat, työkalut ja kaikkea sellaista näppärää taitoa, jolla päänitäyteiset visiot muuttuvat konkretiaksi.

Olen ylpeä siitä että olen luonut sekä sijoitus- että kiinteistönvälitysmaailmaan pari käytännöllistä uutta termiä. ”Sijoita raatamalla” on se sijoitusmaailmaan sopiva. Tällä ajatus myytiin sille perheen käytännöllisemmälle osapuolelle. Ostetaan TOSI halpa vanha torppa maalta ja sen jälkeen kaikki mitä sen eteen tehdään, on SIJOITTAMISTA. Se toimi!

Etsinnän ensisijainen kriteeri oli ”kasteluetäisyydellä”. Puutarhaa piti päästä hoitamaan. Sijainnin piti siis olla sellainen, että illassa ehtii käydä kotoa edestakaisin kastelemassa jos tarve vaatii. Tätä saa ihan vapaasti alkaa käyttää kiinteistöbisneksessä.

Tuollainen löytyi. Tästä eteenpäin tulen kirjoittelemaan tänne kaikenlaisia kaupunkilaisharrastelijapuutarhurin ja -torpparin päiväkirjamerkintöjä. Saa lukea, kommentoida, neuvoa ja vinkata!