Hitaasti, hitaasti kesää kohti. Mutta tosi hitaasti.

Kuinka ihanaa onkaan päästä taas pihalle ❤ Monenmoista tekemistä löytyy, vaikka kalseita kevätkelejä onkin pidellyt. Maa ei onneksi petä koskaan, vaan aina sieltä vaan alkaa puskea vihreätä. Ihana nokkonen antaa vielä odottaa itseään, mutta hyviä alkuja löytyy sieltä täältä. Hetki pitää malttaa, ennen kuin herkkua pääsee käyttämään ruoanlaitossa. Toivotaan runsasta satoa. Ajatuksena on, että alkukesän pienimuotoisia lakkiaisjuhlia varten tätä olisi jo runsaasti tarjolla. Peston raaka-aineena ajattelin käyttää. Toivottavasti siinä vaiheessa lipstikkakin olisi jo käytettävissä.

Myös raparperi alkukauden tuotteena tulee kuulumaan juhlan raaka-aineisiin. Ajattelin kokeilla raparpericurdin / -tahnan tekemistä täytekakkujen väliin kerman ja rahkan lisukkeena. Kai se siitä syntyy, kun seuraa ja mukailee sitruunatahnan ohjetta. Alkukesän herkut näyttävät viihtyvän hyvin yhdessä ja ovat kauneimmillaan kasvun alkuvaiheessa.

Uusi perheenjäsen muuttaa meille ensi viikolla! Sysi tulee tuomaan elämäämme monenlaista uutta sisältöä ja seikkailua. Valmistauduttu on niin henkisesti kuin muutenkin. Ihan tuntuu samalta kuin noin 19 vuotta sitten tytärtä odottaessa. Että osaako sitä lainkaan kasvattaa ja hengissä pitää. No, hengissä on säilynyt ja juhlii nyt niitä lakkiaisia, joten kai me sen mustan kullanmurun kanssakin selvitään. Tärkeintä on, että hauvavauva oppii olemaan kanssamme ja seuraamaan meitä sekä hahmottaa tonttinsa rajat. Tätä viimeistä yritetään visualisoida hänelle tällä aidalla, ja jännittää jo, josko hän ottaa sen tontinrajana vai hauskana leikkipaikkana.

Kun varsinainen kasvun kausi käynnistyy hitaammin, voi vapaa-aikaansa käyttää monella tavalla. Ekstremevapaa-aikailija hyödyntää vesisateen ja hankkiutuu hakkuuaukealle (ei onneksi ollut kuitenkaan ihan täysi avohakkuu, vaan jonkinlainen harvennustyyppinen). Metsätien pohjan alta oli poistettu puut kantoja myöten. Tuollainen aluehan on kantopuutarhaharrastajalle ihan taivas. Ei tarvitse kuntosalikorttia vinguttaa, kun noita kaivettiin irti metsänpohjasta.

Kun oikein käy tuuri, löytyy juuri täydellinen yksilö lohkottamaan uutta perennamaata, jossa toivottavasti tulevaisuudessa kasvaa paljon syötäviä ja pörriäisiä houkuttelevia perennoja ja muita kasveja.

Pyyhenaulakot vähän isommallekin jännitteelle

Entisten vuosikymmenten tunnelma on helposti elettävissä vanhassa maalaistorpassa, jota ajan uudistukset eivät kovinkaan paljoa ole koskettaneet. Sähköistys on yksi niistä, ja viime kesään asti Kallilan torpassa elettiin monen vuosikymmen takaisilla sähkövedoilla.

Sitten pamahti vähän isommin, ja vanhat aikaa nähneet sähkökytkimet, pistorasiat ja sulakerasia jäivät vain koristeiksi muistuttamaan menneistä. Tilalle tuli tehokkaampaa ja turvallisempaa, joskaan ei ollenkaan yhtä kaunista ja kuvauksellista sähkötekniikkaa.

Samoihin aikoihin pihapiiristä hävisi vanha, ties milloin pystytetty sähkötolppa, josta vedettiin sähköjä lähitaloihinkin. Myös pihapiirin käpytikka joutui etsimään uuden nakutuspuunsa ja menetti hyvän, metallisen aksenttilautassoundinsa tolpan päässä olevan metallisuojan poistuttua. Sähkön maan alle menon myötä emme myöskään saa enää ihastella pääskypoikueita pihapiirin sähkölangoilla henkeä vetämässä lentoharjoitustensa välillä.

Niin ne ihmiskäden aikaansaannokset muuttuvat ajan myötä osaksi luontoa. Sen, mikä ei aikoinaan lainkaan ole luontoon kuulunut, hävittäminen vaikuttaa lähiympäristöön yllättävänkin paljon. Onneksi kuitenkin tikka on löytänyt uusia rumpupuita ja pääskytkin ilahduttavat edelleen ilmassa kirmaillessaan. Tosin edelleen jää mietityttämään, mihin ne pääskypoikueet nyt laskeutuvat lepotauolleen? Soitto luontoiltaan saattaisi auttaa.

Vanha sähkötarvikkeisto tulee muutoksen myötä turhaksi. Toolboy on niitä onneksi säästänyt, ja juhannuksen ja rakkaan isäni 80-vuotisjuhlinnan lomassa niitä puhdisteltiin. Sen myötä pihasaunan jo ennenkin vanhoja löytöjä hyödyntämällä syntynyt pyyhenaulakosto täydentyi vähän tavallista kestävämmillä versioilla.

Mietteitä mäkituvalta – TAVAROIDEN TARINATAIVAS

Maalle kaipuun täyttymyksenä 13 vuotta sitten emme saaneetkaan pelkästään etsimäämme tosi halpaa taloa, jota ”sijoita raatamalla” -periaatteella kunnostaa. Punainen tupa omenapuiden ja valkoisten syreenien ympäröimänä oli kuin aikaikkuna, joka alkoi vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa.

Enemmän kuin pois heitettävää ja uudistettavaa, löytyi tutkittavaa, ihmeteltävää ja opittavaa. Emme alkaneetkaan tehdä ja hankkia uutta, vaan saimme alkaa ottaa uudelleen käyttöön tavaroita, joilla on tarina.

Vanha saunan vesipata toimii tunnelmatulipaikkana nykysaunojille. Ajan patinoima vesisoikko viilentää kesäjuomat siinä missä modernimpi coolerikin.

Vakkoja on tehty käsityönä tavaran säilytykseen ja niitä on kulumisen myötä korjailtu ja paikkailtu. Kapeissa kangaspuissa kudotut ja keskeltä yhteen ommellut pellavaiset lakanat kyllä kutittelisivat, jopa raapisivat nykyihoa. Aikanaan ne ovat lisänneet käyttömukavuutta edeltäviin materiaaleihin verrattuna. Nyt ne tuovat patinaa ja tunnelmaa sisustukseen.

Mäkituvassamme on eletty aikana, jolloin lähes kaikki tehtiin omin käsin. Elettiin omavaraisesti ja yksinkertaisesti. Olemme löytäneet lähes kaikkea, mitä maaseututaloudessa on 1900-luvun aikaisempina vuosikymmeninä tarvittu elämiseen.

Vintagemuotia vintiltä löytyy vähemmän, mutta kovassa käytössä kulunutta, karunkaunista arjen tavaraa paljonkin. Kenelläkään meistä, vaikka kuinka kaupunkilaisiksi itsemme koemmekin, ei ole kovin monen sukupolven matka tähän elämään.

Huolellisesti ommellut paikat ja nimikoinnit juuttisäkeissä ovat meille kulutussukupolvihyppäyksen tehneille ihmettelyn ja ihastelun kohde. Kuinka moni vielä osaa nimikoida? Siis mitä on nimikoiminen? Löytyykö monesta kauppakassista tai vanhoista farkuista paikkoja?

Nyt kesäsaunan laudeliinana toimivan juuttisäkin AS kertoo Alinasta, kylän ompelijattaresta, joka asui pikkutupaansa kahdestaan tyttärensä kanssa.

Vanhojen tavaroiden ja materiaalien säilömä historia lisää nykyasujan ja -saunojan onnellisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

 

Mietteitä mäkituvalta – TAVAROIDEN TARINATAIVAS

Maalle kaipuun täyttymyksenä 13 vuotta sitten emme saaneetkaan pelkästään etsimäämme tosi halpaa taloa, jota ”sijoita raatamalla” -periaatteella kunnostaa. Punainen tupa omenapuiden ja valkoisten syreenien ympäröimänä oli kuin aikaikkuna, joka alkoi vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa.

Enemmän kuin pois heitettävää ja uudistettavaa, löytyi tutkittavaa, ihmeteltävää ja opittavaa. Emme alkaneetkaan tehdä ja hankkia uutta, vaan saimme alkaa ottaa uudelleen käyttöön tavaroita, joilla on tarina.

Vanha saunan vesipata toimii tunnelmatulipaikkana nykysaunojille. Ajan patinoima vesisoikko viilentää kesäjuomat siinä missä modernimpi coolerikin.

Vakkoja on tehty käsityönä tavaran säilytykseen ja niitä on kulumisen myötä korjailtu ja paikkailtu. Kapeissa kangaspuissa kudotut ja keskeltä yhteen ommellut pellavaiset lakanat kyllä kutittelisivat, jopa raapisivat nykyihoa. Aikanaan ne ovat lisänneet käyttömukavuutta edeltäviin materiaaleihin verrattuna. Nyt ne tuovat patinaa ja tunnelmaa sisustukseen.

Mäkituvassamme on eletty aikana, jolloin lähes kaikki tehtiin omin käsin. Elettiin omavaraisesti ja yksinkertaisesti. Olemme löytäneet lähes kaikkea, mitä maaseututaloudessa on 1900-luvun aikaisempina vuosikymmeninä tarvittu elämiseen.

Vintagemuotia vintiltä löytyy vähemmän, mutta kovassa käytössä kulunutta, karunkaunista arjen tavaraa paljonkin. Kenelläkään meistä, vaikka kuinka kaupunkilaisiksi itsemme koemmekin, ei ole kovin monen sukupolven matka tähän elämään.

Huolellisesti ommellut paikat ja nimikoinnit juuttisäkeissä ovat meille kulutussukupolvihyppäyksen tehneille ihmettelyn ja ihastelun kohde. Kuinka moni vielä osaa nimikoida? Siis mitä on nimikoiminen? Löytyykö monesta kauppakassista tai vanhoista farkuista paikkoja?

Nyt kesäsaunan laudeliinana toimivan juuttisäkin AS kertoo Alinasta, kylän ompelijattaresta, joka asui pikkutupaansa kahdestaan tyttärensä kanssa.

Vanhojen tavaroiden ja materiaalien säilömä historia lisää nykyasujan ja -saunojan onnellisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

 

Hirressä!

Tänään kaiveltiin esiin historiaa 120 vuoden takaa, ehkä pidemmältäkin. Kallila oli välttänyt lähes kaiken uudistamisen meitä edeltäneillä vuosikymmenillä, emmekä mekään tilannetta juuri ole lähteneet muuttamaan. Ei ole vedetty vettä sisään, ei rakennettu vesivessaa tai saunaa. Torppa on onneksi rakennettu laakean kallion laelle.

Ei ole vaikea päätellä, mistä Kallila on saanut nimensä. Kuiva kallioinen mäki haastaa vähän puutarhuria, mutta on ollut hyvä vanhalle talolle.

Kaikesta tästä johtuen olemme elätelleet toivetta siitä, että mitään kovin mätää ei seinien sisältä löytyisi. Tilanne on ollut salaisuus meille kaikki 13 täällä viettämäämme vuotta.

Tänään, koronan vuonna, kaivettiin osittaisen vuorauslaudan uusimisen vuoksi hirsipintaa näkyville. Ikkunoiden aluset ovat tällaisen vedettömän torpan kriittisimmät kohdat, kun vuosikymmenten sadevedet ovat etsineet reittejään rakenteisiin. Mikä ihana yllätys paljastuikaan, kun vain ylin, suoraan ikkunan alla oleva hirren osa oli hapertunut. Kaikki muu sen alla ja sivuilla oli ihan napakkaa tavaraa!

Toolboy on näppärä käsistään, poisti hapertuneen osan ja korvasi sen paksulla lankulla. Ikkunoiden ympärys tiivistettiin pellavarivellä. Seuraavaksi uutta tuulensuojalevyä pintaan, että pysyy kynttilöissä tuli syksyn pimeinä myrskyisinä iltoina. Tuulensuojalevyyn kiinnitetään vaakalaudat, joihin varsinaiset vuorauslaudat lyödään kiinni. Lopuksi sitten vaan punamultaa pintaan. Sitä ei kuulemma kokeilla omatuotantona😊

On hienoa saada jakaa historiaa Kustaa Stenvallin 1899 kymmenhenkiselle perheelleen rakentamassa talovanhuksessa. Malja mäkituville!

Great (cider) expectations

Kevät on harrastajatorpparin ja -puutarhurin parasta aikaa. Kaikki on vielä edessä ja mahdollista. Joka puolella on lupausta kasvusta, kukinnoista, marjoista ja hedelmistä. Tänään katse kääntyi hedelmäosastolle ja kauniisiin omenankukan nuppuihin. Jos kaudesta tulee suotuisa, voi odotettavissa olla samanlainen runsas ja hyvälaatuinen sato kuin viime vuonnakin.

Lupaus kesästä, kasvusta ja helmeilevästä kotitekoisesta saunajuomasta.

Uudet itse istuttamamme, nyt noin 10-vuotiset puut tuottivat kauniin sadon. Vuosikymmenet torpan pihalla pahuuden vallassa kasvaneet puuvanhukset palkitsivat meitä siitä, että olemme raivanneet puutarhaa heidän ympäriltään ja silloin tällöin vähän karsineet huonoimpia oksia. Torppaelämämme alkuvaiheessa omenat olivat pienia, kovia ja karvaan happamia. Nyt nekin yllättäen tuottivat makoisan runsaan sadon<3

Sitten alkoi taas vähän suussa napsata. Viime vuoden sadon hyödyntämispohdinnassa päädyimme kokeilemaan siiderin valmistusta. Siiderin valmistukseen löytyy googlaamalla vaikka kuinka paljon ohjeita. Se ei ole vaikeaa, mutta vähän ajankäyttöä ja perehtymistä vaativaa kuitenkin. Itse aloitimme Strömsön ohjeilla ja jatkoimme sitten sen pohjalta perehtymistä.

Siideriprojektin alkusysäyksenä oli vanhoista nurkista tehty kaunis pullolöytö. Pullon putsaus tuotti päänvaivaa – olihan se koitunut muun muassa yhden jo hyvin muumioituneen pikku hiiren viimeiseksi leposijaksi. Kiehuvan kuuman veden, pesuaineen ja hienon hiekan yhdistelmä tuotti puhtaan lopputuloksen.

60-70 kiloa omenoita tuotti paikallisella mehuasemalla puristettuna 40-50 litraa hyvää mehua. Osa siitä juotiin syksyn aikana. Osa laitettiin pulputtamaan siideriksi. Pulputusta kesti vajaan kuukauden. Itse pullotimme juoman jo tässä vaiheessa ja lisäsimme jokaiseen pulloon vähän sokeria poreiden muodostumiseksi.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ei kun skål!

Malja uudelle kasvulle!

Symbioottisen rakkauteni kohteet

Meillä on kovin erilaisia, välillä outojakin kiintymyksen ja muiden tunteiden kohteita. Jollekin turvallisuuden ja kontrollin tuntua tuo vessapaperin tai voin hamstraaminen. Toinen järjestelee postimerkkejään, puunaa autoaan tai tekee jotakin paljon paljon kinkympää. Minun pehmeä kohtani ovat puhtaat ja hyvässä järjestyksessä olevat leikkuulautani. Pestyinä ja sitruunalla käsiteltyinä, eri puolille tuvan pienessä keittiönurkkauksessa aseteltuina.

Pieneen keittionurkkaukseen mahtuu paljon leikkuulautoja – ja muutakin.

Koot, muodot, käytön jäljet – mausteita kaikki.

Niiden äärelle eristäydyn maailmasta. Sulkeudun oman turvallisen kuplani sisään. Pilkon, silppuan, siivutan ja hakkaan. Niiden ylle vuodatan sipulin, herkistymisen, kiukun ja raivonkin kyyneleitä. Ne ottavat tunteenpurkaukseni niin ilossa kuin surussakin vastaan lempeästi ja kyseenalaistamatta.

En varmasti koskaan kyllästy ihastelemaan maan antimien värejä, sävyjä ja muotoja leikkuulaudallani. Olen yrittänyt miettiä asioita, joissa olisin oikein hyvä. Yhden olen keksinyt: kasvisten ja vihannesten pilkkomisessa. Tähän hyvyyden tunteeseen yhdistyvät ihanaksi sekamelskaksi kaikki tässä kirjoittamani asiat.

Tunnustan, minulla on symbioottinen suhde leikkuulautoihini. Osa niistä on uudempia, ystäviltä saatuja hienon käsityötaidon tuloksia. Yksi edelleen käytössä olevista aarteista on muisto torppamme asukkaista ajalta paljon ennen meitä.

Tavarat, joilla on tarina, maustavat ruoan paremmaksi ja kytkevät meidät ihanaan ihmisyyden jatkuvaan ketjuun.

TARINAA TORPASTA – Mäkitupalaisia ollaan

Sen verran iloisesti narskui paksu pakkaslumi tänä aamunakin jalkojen alla (ja kerran kaaduin), ettei puutarhan möyhennys voi vielä olla ihan ensimmäisenä mielessä. Kirjoitusintoani tyydyttääkseni kertoilen nyt vähän torpasta itsestään.

Kallila – se on meidän ”tilan” nimi. (Olen jotenkin viehättynyt käyttämään tuota tila-nimitystä. Se antaa – ainakin paikalla käymättömälle – paljon vaikuttavamman kuvan asiasta).

Tilaan on kuulunut talo tontteineen ja pieni pläntti metsää Kallelan kylän laitamilta. Meille sitä metsäplänttiä ei edes tarjottu myyntiin, eikä meillä siihen olisi varmaan ollut varaakaan, mutta ainahan omavaraisuudesta – ei pelkästään nokkosen, vaan myös polttopuun suhteen voi haaveilla.

(Ja mies olisi kyllä tykännyt metsurin työvälineistöstä  monien muiden työvälineiden lisäksi.)

Lehtijutussa yleiskuva Kallelan kylästä sekä meidän torpasta kiviaitoineen.

Kallila on mäkitupalaistorppa. Maapalstan on yhdeltä kylän tilalliselta, Evert Wapolalta kontrahdilla saanut Kustaa Stenval niminen maataloissa töitä tehnyt mies.

Meillä on olemassa alkuperäinen kontrahtikin Kustaan puumerkillä varustettuna. Kontrahdin mukaan ”Stenval saa yhden maakaistalen Wapolan mäkilohkosta, alkaen läheltä Tiinun torppa itänpäin kahdeksankymmentä (80) metteri pitkä ja leveys on koko sadan levus – eli Hasun vajasta Lallan vajan ja tämän kappalen saa hän kaiva pelloksi mitä kallioiden puolesta voi tehdä.” Lisäksi kontrahdissa määrättiin, että Stenval tekee Wapolan talolle joka vuosi kaksi työpäivää ”talon vuossa suvi aikana”.

Mäkitupalaisethan olivat maaseudun talojen palkollista työväkeä, joiden elinolosuhteiden parantamiseksi kontrahteja ja niiden myötä pikkutorppia alkoi 1700-luvun loppupuoliskolta lähtien syntyä. Voisikohan nykypäivän syrjäytymisen ehkäisyssä vielä ajatella jotain samoja periaatteita? Jos annettaisiin vaikkapa pieniä puutarhapalstoja ihmisten käyttöön osana sosiaalipalveluja…?

No kuitenkin, Kustaa rakensi vaimonsa kanssa palstalle talon vuonna 1899, ja seuraavina vuosina tässä pienen tuvan ja vielä pienemmän kamarin torpassa asui 12-henkinen perhe! Käsittääkseni kukaan lapsista ei edes kuollut pienenä. 1920- ja 30-luvuilla muutama heistä kyllä lähti Amerikkaan. Siitä muistoina löysin vinttiä kolutessani vanhan amerikankirjeen, jonka voin myös joskus tänne laittaa, kunhan sen Kallilasta löydän.

Kallila on saavuttanut pientä paikallista kuuluisuutta kiviaidoillaan, jotka yksi Kustaan lapsenlapsista, Oskar, on aikalailla itsekseen käsityönä tehnyt. Myös maakellari on rakennettu luonnonkivistä holvaamalla. Talossa ei ole koskaan ollut hevosta, muutama sika, kanoja ja olisiko lehmä ollut. Myöskään saunaa ei ole koskaan ollut (mutta saa tulla rakantamaan!). Kylässä on ollut yhteissauna, mikä on kuulemma ollut ihan yleinen käytäntö noihin aikoihin. Oli uutta minun historiantuntemukselleni.

Kallila oli samalla suvulla siihen asti, kun me sen ostimme. Se on säilynyt hyvin muuttumattomana koko 114 vuotisen historiansa ajan.