Those slimy bastards on your plate

Lehtokotilo leviää nopeasti ja valtaa puutarhat ja pihat tehokkaasti. Hävittämisen sijaan sitä voi kokeilla ruoanlaitossa.

Tämä ei ole nopean arkiruoan ystävän ruokakokeilu. Se ei myöskään missään missään MISSÄÄN nimessä sovi sinulle (myös vähän minulle), joka inhoat kaikkea limaista ja kiemurtelevaa. Saati sitten sinulle (myös vähän minulle), joka reilussa viikossa onnistut kehittämään jonkinlaisen kiintymyssuhteen etanafarmisi asukkaisiin.

Kaikesta tästä huolimatta taistelin läpi reilun viikon, käyden läpi kaikki nuo tunnetilat – ja sen lisäksi siivosin ja pesin pois tosi paljon etanan kakkaa.

Jos asut alueella, jossa puutarhataistelu lehtokotiloita vastaan hävitään vuosi vuoden jälkeen ja suhtaudut avoimin mielin vähän työläämpiinkin ruokakokeiluihin, tässä oivallinen tapa koetella gurmeesi rajoja.

Lehtokotilot kerätään ämpäriin, jonka pohjalle laitetaan vehnäjauhoja tai leseitä. Kanteen pitää tehdä riittävästi reikiä hapensaannin varmistamiseksi. Kotiloita tulee suihkutella pari kertaa päivässä ja niiden ulosteet siivota pois.

Kun lehtokotiloiden rintama alkoi lähestyä niin kaupunki- kuin ensimmäistä kertaa myös torppapuutarhaa, päätin suoran tappamisen sijaan ryhtyä pitkittämään sitä.

Keräsin parin päivän aikana 60-70 lehtokotiloa. Laitoin ne jauhoravinnolle (myös leseitä neuvotaan käyttämään) isolla naulalla rei’itettyyn muoviämpäriin. Suihkuttelin etanat kaksi kertaa päivässä, pesin jauhoastiat – joina toimivat hyvin vaikka limppari-, kalja- tai siideripullon korkit tai sillipurkin kannet – ja vaihdoin jauhoja niin kauan, että suolesta alkoi tulla ulos mustan sijaan valkoista tavaraa

Säilytysastian kansi kannattaa pitää hyvin kiinni ja yrittää koota puhdistaessa kaikki sarvipäät takaisin astiaan, niin välttyy tämän tyyppiseltä viestittelyltä jälkikasvun kanssa.

Lopuksi vielä suihkuttelin ja huuhtelin muutamaan kertaan kylmällä vedellä. Kiehuvaan veteen droppaaminen lienee yhtä armelias tapa ottaa etana hengiltä kuin vaikka etikka-vesiseokseen hukuttaminen, kuten puutarhaoppaissa kehotetaan. Hetken keittämisen jälkeen, valutin vedet, kaivelin hammastikun avulla lihat kotiloista ja levitin pikkukiemurat merisuolapedille. Siinä hetken lepäiltyään, huuhtelun jälkeen, päätyivät he kiehumaan lihaliemi-valkoviiniliemeen noin tunniksi.

Etanat kotiloistaan poistettuina suolapedillä.

Ylimääräiset suolat huuhdellaan pois ja etanoita keitetään tunnin verran persiljalla tai muilla yrteillä maustetussa lihaliemessä, jossa on mukana vähän valkoviiniä.

Tunnin keittämisen jälkeen etanat ovat valmiita hyödynnettäväksi miten tahansa etanan tapaan: pannulle valkosipuli-yrttivoin kera, pastaksi, risottoon tai mitä nyt mieleen tulee.

Me päädyimme viemään lehtokotiloruokaneitsyytemme klassisella etanapannulla. Keitetyt etanat valurautapannun pohjalle, päälle valkosipuli-persiljavoi ja parmesaania. Uunissa niin, että paistoksesta tulee sopivan rapsakka. Kypsymisestä ei tarvitse enää tässä vaiheessa olla huolissaan.

Reilun viikon työstämisen tulos: escargots de Kallila. Ei näillä ihan ravintolaa kannata aloitella, mutta kerran-pari kesässä oivallinen gurmeeherkku etanoista pitävälle ❤

 

 

RENTUN RUUSUA RUOKAPÖYTÄÄN

Perjantaipäivän sadetta seurasi seesteisen kaunis ilta. Edessä oleva viikonloppu yksinään sai terapeuttisen alun kyläyhdistyksen saunalla, jonka lauteilla arjen tapahtumat muuttuivat pulinaksi ja nauruksi yhdeksän naisen ja kahden miehen voimin. Parsasta oli puhetta – kuinka joku oli juuri kokeillut sitä ensimmäistä kertaa – onko se niin maineensa makuista ja niin edelleen.

Tämä johti ajatukset omiin kauden antimiin, ja Kallilaan palattuani vetäisin kumisaappaat jalkaan ja lähdin pihakierrokselle. Maitohorsma on näyttäytynyt minulle vain yhtenä pahaisista puutarhan rikkakasveista, mutta nyt keräilin ihastuksissani sen tuoreita violoetinpunertavanvihreitä versoja. Kauniisti rapsahtivat poikki, ja rapean makoisia olivat ihan siinäkin maistettuna – ei lainkaan puumaisia ja kitkeriä.

Juuri nyt kasvun sävyt ovat parhaimmillaan: versoissa, nupuissa, kasvavissa lehdissa ja ensimmäisissa kukinnoissa – aivan hurmaavaa. Maitohorsmaa on käytetty niin ruokana kuin rohtonakin. Itse halusin kokeilla sitä parsan tapaan valmistettuna, mutta yhtälailla sen nuorta vartta tai myöhemmin lehteä voi sekoittaa salaattiin tai hauduttaa teeksi. Rohtona sen sanotaan toimivan tulehdusta ehkäisevänä ja suoliston kuntoa parantavana sekä närästystä helpottavana. Lisää näistä voi lukea vaikka Raija ja Jouko Kivimetsän kirjasta Hulluna hortaan – Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista.

Minä tietysti keskityin kulinaarisiin kokeiluihin. Puutarhasta koriin päätyi tuon ”luonnonparsan” lisäksi nokkosta, ruohosipulia ja raparperia.

Nokkosella ja ruohosipulilla vahvistin sitruunaisen lisukekastikken makua. Ensin siis sulattelin vähän voita pannulla ja lisäsin jauhoja. Hetken kypsennyksen jälkeen lisäsin ihan ehtaa kermaa ja saostutin kastikkeeksi. Sitten vaan kasvislientä, ryöpätyt ja hienonnetut nokkoset sekä ruohosipulisilppu joukkoon. Ja siis, aivan herkullinen kastike siitä tulikin (okei, ei mikään kevytversio, mutta ei sitä kuulu kauhakaupalla syödäkään).

Horsmat keitin nopeasti suolavedessä. Paistoin kuumalla valurautapannulla possun ulkofilepihvin ja kokosin näistä yhden naisen illalliseni.

Ja arvioni kokonaisuudesta?

Visuaalisesti ensikokeiluni ei silmiä hivele (saatat huomata sen suhteellisen runsaasta kuvan häivytystehosteesta…). Ruokajuomana nautiskelin muuten kuivaa Codorniu Classicoa. Kyllä, kevään makua!

Toisella kerralla paloittelisin nuo horsmat suupaloiksi jo ennen keittämistä, olivat nimittäin aikas hankalia leikattavia kypsinä. Maku oli kyllä hyvä, eikä juuri ihmeemmin parsasta poikennut, ehkä jopa jollain tapaa täyteläisempi. Aion kokeilla horsmaa myös salaatissa.

Miksikäs sitten sitten nuo raparperit?

Niistä syntyi tietysti kauden tarte tatin, ikisuosikkini näin keväällä. Taikina syntyy nopsaan nypityistä voista, jauhoista ja tomusokerista, joihin sekoitellaan lopuksi kananmuna. Valurautapannu on tämänkin herkun tekemiseen tosi hyvä. Ensin vaan pannulla voita, sokeria ja raparperin isoja paloja karamellisoitumaan. Sitten taikinakansi päälle ja uuniin kypsymään ja rapeutumaan.

Mumskillebaba!

P.S. Ruoka on aina parempaa seurassa, mutta jotenkin tuntuu, että nämä luonnonruokakokeilut kannattaa tehdä silloin kun viettää omia hiljaisuuden retriittejään…