TARINAA TORPASTA – Mäkitupalaisia ollaan

lehtijuttu jossa kallilan kuvaSen verran iloisesti narskui paksu pakkaslumi tänä aamunakin jalkojen alla (ja kerran kaaduin), ettei puutarhan möyhennys voi vielä olla ihan ensimmäisenä mielessä. Kirjoitusintoani tyydyttääkseni kertoilen nyt vähän torpasta itsestään.

Kallila – se on meidän ”tilan” nimi. (Olen jotenkin viehättynyt käyttämään tuota tila-nimitystä. Se antaa – ainakin paikalla käymättömälle – paljon vaikuttavamman kuvan asiasta).

Tilaan on kuulunut talo tontteineen ja pieni pläntti metsää Kallelan kylän laitamilta. Meille sitä metsäplänttiä ei edes tarjottu myyntiin, eikä meillä siihen olisi varmaan ollut varaakaan, mutta ainahan omavaraisuudesta – ei pelkästään nokkosen, vaan myös polttopuun suhteen voi haaveilla.

(Ja mies olisi kyllä tykännyt metsurin työvälineistöstä  monien muiden työvälineiden lisäksi.)

Lehtijutussa yleiskuva Kallelan kylästä sekä meidän torpasta kiviaitoineen.

Kallila on mäkitupalaistorppa. Maapalstan on yhdeltä kylän tilalliselta, Evert Wapolalta kontrahdilla saanut Kustaa Stenval niminen maataloissa töitä tehnyt mies.

Kuva

Meillä on olemassa alkuperäinen kontrahtikin Kustaan puumerkillä varustettuna. Kontrahdin mukaan ”Stenval saa yhden maakaistalen Wapolan mäkilohkosta, alkaen läheltä Tiinun torppa itänpäin kahdeksankymmentä (80) metteri pitkä ja leveys on koko sadan levus – eli Hasun vajasta Lallan vajan ja tämän kappalen saa hän kaiva pelloksi mitä kallioiden puolesta voi tehdä.” Lisäksi kontrahdissa määrättiin, että Stenval tekee Wapolan talolle joka vuosi kaksi työpäivää ”talon vuossa suvi aikana”.

Mäkitupalaisethan olivat maaseudun talojen palkollista työväkeä, joiden elinolosuhteiden parantamiseksi kontrahteja ja niiden myötä pikkutorppia alkoi 1700-luvun loppupuoliskolta lähtien syntyä. Voisikohan nykypäivän syrjäytymisen ehkäisyssä vielä ajatella jotain samoja periaatteita? Jos annettaisiin vaikkapa pieniä puutarhapalstoja ihmisten käyttöön osana sosiaalipalveluja…?

No kuitenkin, Kustaa rakensi vaimonsa kanssa palstalle talon vuonna 1899, ja seuraavina vuosina tässä pienen tuvan ja vielä pienemmän kamarin torpassa asui 12-henkinen perhe! Käsittääkseni kukaan lapsista ei edes kuollut pienenä. 1920- ja 30-luvuilla muutama heistä kyllä lähti Amerikkaan. Siitä muistoina löysin vinttiä kolutessani vanhan amerikankirjeen, jonka voin myös joskus tänne laittaa, kunhan sen Kallilasta löydän.

Kallila on saavuttanut pientä paikallista kuuluisuutta kiviaidoillaan, jotka yksi Kustaan lapsenlapsista, Oskar, on aikalailla itsekseen käsityönä tehnyt. Myös maakellari on rakennettu luonnonkivistä holvaamalla. Talossa ei ole koskaan ollut hevosta, muutama sika, kanoja ja olisiko lehmä ollut. Myöskään saunaa ei ole koskaan ollut (mutta saa tulla rakantamaan!). Kylässä on ollut yhteissauna, mikä on kuulemma ollut ihan yleinen käytäntö noihin aikoihin. Oli uutta minun historiantuntemukselleni.

Kallila oli samalla suvulla siihen asti, kun me sen ostimme. Se on säilynyt hyvin muuttumattomana koko 114 vuotisen historiansa ajan.

vanhoja kuvia kallilasta