RUOKAA RIISTASTA, Osa 1: Metsästä lautaselle

Kasteluetäisyydellä kertoo kesästä. Rakas torppamme on paremmin varusteltu elämään kesä- kuin talvikaudella – eli ei juurikaan varusteltu 😊 Nyt, keskellä totisinta talvea, on pompsahdellut eteen asioita, jotka tuovat ah, niin ihanasti kesää sekä mielelle että kielelle. Ensin Meidän Mökki -lehden juttu, jonka vehreänvihreät aurinkoiset kuvat nostivat kesänkaipuun aivan kaakkoon. Kallilan lisäksi kirjoitin lehdessä pihasuosikeistani kantopuutarhasta ja risuaidasta, joiden kanssa puuhasteluun pääsemistä maltan tuskin odottaa.

Meidän Mökki 1/2021

En vain voi sille mitään, että kaikki muu liikunta ja fyysinen aktiivisuus tuntuu keinotekoiselta ja jotenkin mitättömältä. Sitä tekee, kun tietää hyvinvointi- ja terveysfaktat, mutta ei millään tapaa suuresta rakkaudesta kuitenkaan. Mutta auta armias, kun kevätaurinko alkaa vähänkin lämmittää ja sulattaa maata, ja saat käteesi lapion, kuokan tai talikon – silloin ei pohdita terveysvaikutuksia, mutta fyysinen ponnistelu pihalla kestää tunteja päivittäin. Ja pelkästään rakkaudesta lajiin.

Pihapäivän päätteeksi jokainen lihas kropassa huutaa riemukkaasti tehdystä työstä ja tekijä näkee kättensä jäljen. Tammikuun Meidän Mökki -lehden numerosta lisää, jos rakkaus risuihin sun muuhun kuuluu omien rakkauksiesi joukkoon.

Toinen talven iloinen yllätys saatiin viime viikolla. Kalannin Erämiesten puheenjohtaja Veli-Matti Virtanen soitteli Toolboylle ja ilmoitti, että alkusyksyllä sovitut kaadot on kaadettu, ja kahden peuran lihat odottavat kaupunkilaisherkuttelijoita. Ei muuta kuin suurella riemulla ensin ostamaan vakuumikone ja -pusseja ja sitten keskellä sakeinta räntä- ja vesisadetta kohti Kalantia ja Peteksen Hirviseurueen lahtivajaa. Kapenevien ja aina vain mutkaisempien teiden päästä löytyi hyvin hoidettu ja organisoitu sekä tämän päivän hygieniavaateet täyttävä pieni teurastamo sekä lihojen leikkaus- ja pakkaustila. Seurueen 28 jäsenestä paikalla oli muutamia ja saimme ystävällisen perehdytyksen lihan eri osiin ja pakkaamiseen.

Meille kaupunkilaisille pelkkä lihakappaleiden tunnistaminen ja vakuumipakkaus oli riittävän suuri seikkailu ja ponnistus.

Pakkaamisen lomassa saimme kuulla, että Peteksen Hirviseurue kaataa vuosittain yhden peuran jokaiselle jäsenelleen. Muutama kaadetaan yhteisesti koko seurueelle, ja niistä tehdään makkaroita, metvurstia ja muita veden kielelle nostattavia herkkuja. Näiden lisäksi kaadetaan muutama, meidän ostamamme tapaan, ”remonttirahoiksi”, kuten puheenjohtaja Veli-Matti asiaa kuvaili. Näiden ylimääräisten kaatojen ansiosta oli esimerkiksi lahtimajan teurastamohuone saanut juuri uudet ruostumattomasta materiaalista rakennetut ja hygieniavaatimukset täyttävät varustukset.

Kaiken kaikkiaan Kalannin Erämiehet ry:ssä on 350 jäsentä ja se koostuu kolmesta eri hirviporukasta. Seuran toiminta on aktiivista, hyvin suunniteltua ja hankkeistettua. Eläinkannan hallinta ja kurissa pito on yksi metsästäjien perustehtävä, ja Kalannissa on tässä onnistuttu hyvin. Tästä on palkintona suhteellisen runsas kaatolupien määrä vuosittain. Erityisesti panostetaan siihen, että metsästystä suoritetaan niissä paikoissa, joissa riistaeläinten aiheuttamia liikennevahinkoja sattuu eniten. Myös ruokintapaikat sijoitellaan samoista lähtökohdista.

Filettä, niskaa ja paistia. Rasvan poistaminen on valmistettaessa tärkeää, koska peuran rasva ei kuulemma lisää ruoan herkullisuutta.

Ulkopuoliselle metsästys ruokintapaikkoineen saattaa tuntua helpolta hommalta. Sitä säätelevät kuitenkin hyvin tarkat ohjeet koskien kuinka monta pukkia, vasaa tai naarasta saa kaataa, millaisilla sarvilla varustettua yksilöä ei saa kaataa ja niin edelleen.

Riistanhoito on metsästysseurojen tärkeä tehtävä liittyen niin vieras- tai haitallisten lajien ehkäisyyn, linnunpönttöjen rakentamiseen tai tietoisuuden ja aktiivisuuden lisäämiseen erilaisissa tapahtumissa ja perhepäivissä. Useimmiten metsästäjien vastuulla on myös liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneiden eläinten etsiminen ja lopettaminen. Hienoa, kun saa kuulla ja oppia uutta. Ja huomata, kuinka paljon tärkeitä asioita tapahtuu kulissien takana, tällaisen tavallisen tallaajan edes huomaamatta niitä toimenpiteitä, joiden tekemättä jättämisen kyllä huomaisi useampi.

Jauhelihaa vähän pidemmäksi aikaa. Hampurilaisissa testattiin ja herkulliseksi todettiin heti pakkausiltana.

Niinpä, tarina lautasellasi olevasta ruoasta maustaa sen paremmaksi. Kiitollisena taas tästäkin kokemuksesta kaikille osallisille<3.

Varsinaisista ruokakokeiluista vähän myöhemmin, kun jo johdannosta siihen syntyi näin paljon tekstiä. Sen verran voi todeta, että kahdesta ruhosta tulee AIKA paljon pakattavaa ja pakastettavaa…

Omin käsin onnea

Eipä tullut tänäkään äitienpäivänä aamiaista vuoteeseen, äitienpäiväkorttia, ruusupuskaa tai itse kerättyä valkovuokkokimppua. Ennen kello 11.30 en nähnyt vilaustakaan tyttärestä. Toolboyn kanssa pääsin sen sijaan hommiin heti aamutunneilla. Välittömästi aamukahvien jälkeen kiivettiin henkilönostimelle ja aloitettiin vuorauslautojen kiinnitys ajan hapertamien vanhojen lautojen tilalle.

Samaan tapaan, pienillä variaatioilla, ovat äitienpäivät sujuneet tähänkin asti. Silti tänäkin vuonna sain lahjan, jota enempää ei koskaan konsanaan voisi toivoa: itse ja yhdessä tehdyn, isän ja tyttären yhteistyöllä. Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa – 16-vuotiaan flegmaattisuudella ja pienesti pakotettuna (ainakin kunnes pääsi käyttämään jiirisirkkeliä). Mutta aikaansaaden kuitenkin.

kesakeittio pysty

Kallilassa on aina tehty itse ja jämäpaloista. Viime kesänä kehittelimme kesäkeittiön muutamasta kuormalavasta ja hylätystä tiskipöydän levystä. Siitä tuli ihan omaan silmään sopiva ja toimivakin.

Jatkoa seurasi tänä keväänä, kun äitienpäivän sydäntä pusertava lahjani oli itse tehty tiskien kuivausteline kesäkeittiöön. Yhdessä sahattu, mallailtu, liimattu ja öljytty.

Itse tehdyn leima tuo rakkauden arjen askareisiin<3

Kauniita äitienpäivän 2020 viimeisiä hetkiä kaikille äideille ja äitejä muistaneille!

 

 

Mietteitä mäkituvalta – TAVAROIDEN TARINATAIVAS

Maalle kaipuun täyttymyksenä 13 vuotta sitten emme saaneetkaan pelkästään etsimäämme tosi halpaa taloa, jota ”sijoita raatamalla” -periaatteella kunnostaa. Punainen tupa omenapuiden ja valkoisten syreenien ympäröimänä oli kuin aikaikkuna, joka alkoi vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa.

Enemmän kuin pois heitettävää ja uudistettavaa, löytyi tutkittavaa, ihmeteltävää ja opittavaa. Emme alkaneetkaan tehdä ja hankkia uutta, vaan saimme alkaa ottaa uudelleen käyttöön tavaroita, joilla on tarina.

u_vaaka_ulkotuli_sauna_terassi

Vanha saunan vesipata toimii tunnelmatulipaikkana nykysaunojille. Ajan patinoima vesisoikko viilentää kesäjuomat siinä missä modernimpi coolerikin.

u_pysty_korituoli_kattokruunu_saunakamari

Vakkoja on tehty käsityönä tavaran säilytykseen ja niitä on kulumisen myötä korjailtu ja paikkailtu. Kapeissa kangaspuissa kudotut ja keskeltä yhteen ommellut pellavaiset lakanat kyllä kutittelisivat, jopa raapisivat nykyihoa. Aikanaan ne ovat lisänneet käyttömukavuutta edeltäviin materiaaleihin verrattuna. Nyt ne tuovat patinaa ja tunnelmaa sisustukseen.

Mäkituvassamme on eletty aikana, jolloin lähes kaikki tehtiin omin käsin. Elettiin omavaraisesti ja yksinkertaisesti. Olemme löytäneet lähes kaikkea, mitä maaseututaloudessa on 1900-luvun aikaisempina vuosikymmeninä tarvittu elämiseen.

Vintagemuotia vintiltä löytyy vähemmän, mutta kovassa käytössä kulunutta, karunkaunista arjen tavaraa paljonkin. Kenelläkään meistä, vaikka kuinka kaupunkilaisiksi itsemme koemmekin, ei ole kovin monen sukupolven matka tähän elämään.

u_sauna_laudeliinat

Huolellisesti ommellut paikat ja nimikoinnit juuttisäkeissä ovat meille kulutussukupolvihyppäyksen tehneille ihmettelyn ja ihastelun kohde. Kuinka moni vielä osaa nimikoida? Siis mitä on nimikoiminen? Löytyykö monesta kauppakassista tai vanhoista farkuista paikkoja?

Nyt kesäsaunan laudeliinana toimivan juuttisäkin AS kertoo Alinasta, kylän ompelijattaresta, joka asui pikkutupaansa kahdestaan tyttärensä kanssa.

Vanhojen tavaroiden ja materiaalien säilömä historia lisää nykyasujan ja -saunojan onnellisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

 

Mietteitä mäkituvalta – TAVAROIDEN TARINATAIVAS

Maalle kaipuun täyttymyksenä 13 vuotta sitten emme saaneetkaan pelkästään etsimäämme tosi halpaa taloa, jota ”sijoita raatamalla” -periaatteella kunnostaa. Punainen tupa omenapuiden ja valkoisten syreenien ympäröimänä oli kuin aikaikkuna, joka alkoi vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa.

Enemmän kuin pois heitettävää ja uudistettavaa, löytyi tutkittavaa, ihmeteltävää ja opittavaa. Emme alkaneetkaan tehdä ja hankkia uutta, vaan saimme alkaa ottaa uudelleen käyttöön tavaroita, joilla on tarina.

u_vaaka_ulkotuli_sauna_terassi

Vanha saunan vesipata toimii tunnelmatulipaikkana nykysaunojille. Ajan patinoima vesisoikko viilentää kesäjuomat siinä missä modernimpi coolerikin.

u_pysty_korituoli_kattokruunu_saunakamari

Vakkoja on tehty käsityönä tavaran säilytykseen ja niitä on kulumisen myötä korjailtu ja paikkailtu. Kapeissa kangaspuissa kudotut ja keskeltä yhteen ommellut pellavaiset lakanat kyllä kutittelisivat, jopa raapisivat nykyihoa. Aikanaan ne ovat lisänneet käyttömukavuutta edeltäviin materiaaleihin verrattuna. Nyt ne tuovat patinaa ja tunnelmaa sisustukseen.

Mäkituvassamme on eletty aikana, jolloin lähes kaikki tehtiin omin käsin. Elettiin omavaraisesti ja yksinkertaisesti. Olemme löytäneet lähes kaikkea, mitä maaseututaloudessa on 1900-luvun aikaisempina vuosikymmeninä tarvittu elämiseen.

Vintagemuotia vintiltä löytyy vähemmän, mutta kovassa käytössä kulunutta, karunkaunista arjen tavaraa paljonkin. Kenelläkään meistä, vaikka kuinka kaupunkilaisiksi itsemme koemmekin, ei ole kovin monen sukupolven matka tähän elämään.

u_sauna_laudeliinat

Huolellisesti ommellut paikat ja nimikoinnit juuttisäkeissä ovat meille kulutussukupolvihyppäyksen tehneille ihmettelyn ja ihastelun kohde. Kuinka moni vielä osaa nimikoida? Siis mitä on nimikoiminen? Löytyykö monesta kauppakassista tai vanhoista farkuista paikkoja?

Nyt kesäsaunan laudeliinana toimivan juuttisäkin AS kertoo Alinasta, kylän ompelijattaresta, joka asui pikkutupaansa kahdestaan tyttärensä kanssa.

Vanhojen tavaroiden ja materiaalien säilömä historia lisää nykyasujan ja -saunojan onnellisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

 

Great (cider) expectations

Kevät on harrastajatorpparin ja -puutarhurin parasta aikaa. Kaikki on vielä edessä ja mahdollista. Joka puolella on lupausta kasvusta, kukinnoista, marjoista ja hedelmistä. Tänään katse kääntyi hedelmäosastolle ja kauniisiin omenankukan nuppuihin. Jos kaudesta tulee suotuisa, voi odotettavissa olla samanlainen runsas ja hyvälaatuinen sato kuin viime vuonnakin.

Uudet itse istuttamamme, nyt noin 10-vuotiset puut tuottivat kauniin sadon. Vuosikymmenet torpan pihalla pahuuden vallassa kasvaneet puuvanhukset palkitsivat meitä siitä, että olemme raivanneet puutarhaa heidän ympäriltään ja silloin tällöin vähän karsineet huonoimpia oksia. Torppaelämämme alkuvaiheessa omenat olivat pienia, kovia ja karvaan happamia. Nyt nekin yllättäen tuottivat makoisan runsaan sadon<3

Sitten alkoi taas vähän suussa napsata. Viime vuoden sadon hyödyntämispohdinnassa päädyimme kokeilemaan siiderin valmistusta. Siiderin valmistukseen löytyy googlaamalla vaikka kuinka paljon ohjeita. Se ei ole vaikeaa, mutta vähän ajankäyttöä ja perehtymistä vaativaa kuitenkin. Itse aloitimme Strömsön ohjeilla ja jatkoimme sitten sen pohjalta perehtymistä.

Siideriprojektin alkusysäyksenä oli vanhoista nurkista tehty kaunis pullolöytö. Pullon putsaus tuotti päänvaivaa – olihan se koitunut muun muassa yhden jo hyvin muumioituneen pikku hiiren viimeiseksi leposijaksi. Kiehuvan kuuman veden, pesuaineen ja hienon hiekan yhdistelmä tuotti puhtaan lopputuloksen.

60-70 kiloa omenoita tuotti paikallisella mehuasemalla puristettuna 40-50 litraa hyvää mehua. Osa siitä juotiin syksyn aikana. Osa laitettiin pulputtamaan siideriksi. Pulputusta kesti vajaan kuukauden. Itse pullotimme juoman jo tässä vaiheessa ja lisäsimme jokaiseen pulloon vähän sokeria poreiden muodostumiseksi.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ei kun skål!

Malja uudelle kasvulle!

Symbioottisen rakkauteni kohteet

Meillä on kovin erilaisia, välillä outojakin kiintymyksen ja muiden tunteiden kohteita. Jollekin turvallisuuden ja kontrollin tuntua tuo vessapaperin tai voin hamstraaminen. Toinen järjestelee postimerkkejään, puunaa autoaan tai tekee jotakin paljon paljon kinkympää. Minun pehmeä kohtani ovat puhtaat ja hyvässä järjestyksessä olevat leikkuulautani. Pestyinä ja sitruunalla käsiteltyinä, eri puolille tuvan pienessä keittiönurkkauksessa aseteltuina.

Niiden äärelle eristäydyn maailmasta. Sulkeudun oman turvallisen kuplani sisään. Pilkon, silppuan, siivutan ja hakkaan. Niiden ylle vuodatan sipulin, herkistymisen, kiukun ja raivonkin kyyneleitä. Ne ottavat tunteenpurkaukseni niin ilossa kuin surussakin vastaan lempeästi ja kyseenalaistamatta.

En varmasti koskaan kyllästy ihastelemaan maan antimien värejä, sävyjä ja muotoja leikkuulaudallani. Olen yrittänyt miettiä asioita, joissa olisin oikein hyvä. Yhden olen keksinyt: kasvisten ja vihannesten pilkkomisessa. Tähän hyvyyden tunteeseen yhdistyvät ihanaksi sekamelskaksi kaikki tässä kirjoittamani asiat.

Tunnustan, minulla on symbioottinen suhde leikkuulautoihini. Osa niistä on uudempia, ystäviltä saatuja hienon käsityötaidon tuloksia. Yksi edelleen käytössä olevista aarteista on muisto torppamme asukkaista ajalta paljon ennen meitä.

Tavarat, joilla on tarina, maustavat ruoan paremmaksi ja kytkevät meidät ihanaan ihmisyyden jatkuvaan ketjuun.