Taas se tunne. Rantaa kohti kaatuvan aallon lailla se saa minusta otteen, vie mukanaan ja sulkee sisäänsä ihanaan turvalliseen kuplaan. Irtaannuttaa keskitalven lumesta, loskasta, harmaasta vesisateesta, jäästä – missä muodossa eteläisen Suomen talvi meitä sitten päättääkin lähestyä.
Mieleen alkaa ihan tahdosta riippumattakin tipahdella uusia aistimuksia ja näkymiä.
Ja mitä ne ovatkaan!
Ensinnäkin multa.
Ah, se ihana talven jäästä ja elottomuudesta henkiin heräilevä, kevätauringon tai -sateen muhevoittama, kaunis ja hyväntuoksuinen maa. Ei vielä paksun rikkaruohopatjan alleen kätkemä, vaan paljas musta, aromikas multa, johon upottaa sormensa ja käsivartensa, mielellään kyynärpäitä myöten. Tuijotella sitä, haistella sitä ja kuvitella mielessään kaiken, mitä se päättää tulevalla kasvukaudella päästää pintaan asti.
Heräilevä puutarha, jossa luonnon runsaus yhdistyy ihmiskäden aikaansaannoksiin.
… no, huomiseksi on taas luvattu 10-20 senttiä lunta lisää, joten kaikkeen tuohon on vielä hetken verran aikaa. Mieltäni se ei enää onnistu pysäyttämään.
Talviviikonloppujen pitkillä aamiaismatkoilla olemme retkeilleet ja herkutelleet Rick Steinin seurassa välillä Ranskassa, välillä Cornwallissa. Ei voi kuin ihastella sitä, millä intohimolla hän suhtautuu ruokaan, ja millä ylpeydellä hänen kuvaamansa ja haastattelemansa ihmiset esittelevät raaka-aineitaan sekä sitä, mitä niistä syntyy. Tai sitä, kuinka paljon uskomattomia herkkuja on tarjolla eteläisen Englannin, saati sitten Ranskan maaperällä.
Mutta niin on myös meillä. Ei ihan yhtä pitkään ja runsaasti, mutta yhden ihmisen tai perheen elämään ihan riittävästi. Ruoassa ja sen raaka-aineissa makujen ja tuoksujen rinnalla tunnetilat ovat vähintään yhtä merkittäviä.
Se onnen tunne, kun ensimmäiset nokkosen aromikkaat ja napakat lehdet nousevat pintaan ja poimittavaksi. Kun parsa alkaa työntää pintaan ensimmäisiä pehmeän herkullisia varsiaan. Kun jo paljon ennen varsinaista parsaa voit napsauttaa poikki ihan yhtä hyvältä maistuvia nuoria horsman varsia. Sama onnen ja turvallisuuden tunne toistuu vuosi vuoden jälkeen. Vihreään ei kyllästy koskaan.
Tänä vuonna olen vakaasti päättänyt koota ruokakokemukset päiväkirjaksi, kirjoittaa muistiin ja ohjeiksi kokeiluni oman puutarhan ja lähialueen antimista. Ovat ne sitten itse kasvatettuja, rikkaruohoja, puutarhan tuholaisia tai lähitiloilta ja -tuottajilta hankittuja herkkuja.
Siis, RUOKAILKAAMME! Tunnelmoidaan alkuun nokkossämpylöillä yrttiteen kera.
Helmikuinen luonto ja puutarha eivät vielä tarjoa mitään syötäväksi kelpaavaa. Onneksi edellisen kauden herkkuja on tullut laitettua talteen sen verran, että niillä onnistuu ainakin vähän herätellä aisteja.
Leipä loppui, eikä kauppaan lähtö kostealla kaljamolla innostanut – siis sämpylätaikina kohoamaan.
Nokkonen on niin tuoreena kuin kuivattunakin mukava ja terveellinen lisä leipään kuin leipään. Kuivatan sitä puolen litran lasipurkillisen verran joka kesä muistuttamaan vihreydestä ja kesän aromeista talven kuukausina. Jos saan aikaiseksi, kerään ja kuivatan erikseen myös nokkosen siemeniä. Niitä on kiva laittaa vaikka sämpylöiden päälle. Viime kesänä en saanut aikaiseksi, ehkä tänä kesänä taas…
Jauhotilannekaan ei kotikaapissa ollut kovin häävi, mutta eri pussinpohjat hyödyntäen syntyi kuitenkin ihan kelvollinen taikina nokkossämpylöitä varten:
- Lämmitin aluksi 5 desilitraa vettä ja yhden desilitran maitoa sopivan kädenlämpöiseksi.
- Sekoitin joukkoon pussillisen kuivahiivaa, pari ruokalusikallista siirappia ja reilun teelusikallisen verran suolaa. Kannattaa maistella ja laittaa mausteita juuri oman maun mukaisesti. Kaupan leivät ovat kyllä paljon paljon suolaisempia kuin nämä, reilulla teelusikallisella suolaa maustetut sämpylät, vaikka sekin suolamäärä tuntuu aika isolta.
- Sitten sekoitin joukkoon reippaat kolme ruokalusikallista kauraleseitä ja saman määrän kuivattua nokkosta. Nokkosen tilalle voisi yhtä hyvin laittaa vaikka yrttejä. Omalta yrttimaalta on talven varalle kuivatettuna salviaa, lipstikkaa, oreganoa, rakuunaa ja minttua. Kaikkia erikseen sekä Kallilasekoituksena. Jotakin niistä voisi kokeilla seuraavaksi.
- Kaapista löytyi pari desilitraa ohrajauhoja, pari desilitraa ruisjauhoja ja sellainen 6-7 desilitraa vehnäjauhoja. Ne sitten sekoittelin taikinaan. Pelkkä vehnäjauhokin riittää ihan hyvin, jos kaapissa ei muuta ole.
Jostain syystä en ollenkaan tykkää vaivata taikinaa käsin (yöks, tuntuu inhottavalta sormien välissä, eikä meinaa irrota ollenkaan). Siksi käytin tässäkin puukauhaa ja sillä vaan kieputtelin ja vaivasin taikinaa joitain minuutteja (5-10 ehkä).
Jätin taikinan aika lailla löysäksi. Tämäkin on taas makukysymys – jos haluat paksumman taikinan, lisäät sitten jonkin verran vaikka niitä vehnäjauhoja. Mielestäni löysästä taikinasta saa ihanan rapean lopputuloksen.
Nostatin taikinaa sopivan lämpimässä paikassa liinan alla puolisen tuntia – 45 minuuttia. Halutessaan sen voi laittaa vaikkapa lämpimään vesihauteeseen. Jossakin kohtaa kohotusta muistin myös laittaa uunin lämpiämään noin 225 asteeseen.
Sitten kaadoin reilusti jauhoja leivinalustalle ja vaivailin taikinan kahdessa osassa pötköiksi, joista leikkasin yhteensä 15-20 palaa. Jos taikina on löysää, ei kannata olla liian kunnianhimoinen sämpylöiden muodon suhteen. Kunhan saat ne siirrettyä leivinpaperin päälle uunipellille.
En juurikaan kohotellut sämpylöitä enää pellillä, vaan laitoin saman tien uuniin noin 10-15 minuutiksi.
Sämpylöiden kypsymistä odotellessa kuumensin veden ja laitoin teepannuun hautumaan oman puutarhan yrttiteesekoitusta. Oma suosikkini on minttu, johon on lisätty kuivattuja siankärsämön kukintoja. Se tuoksu, jos mikä, tuo veden kielelle ja kesän mielelle.
Juuri uunista otettu rapsakka, nokkosen värittämä sämpylä ei kaipaa päälleen välttämättä muuta kuin voita tai levitettä (ja ihan oikeasti, kunnon kerroksen). Toisaalta kyllä lisuketomaatti, jonka päälle ripottelin vähän lipstikkasuolaa (sitäkin pitää taas kesällä tehdä uusi satsi) ja nokkosta, oli taivaallisen makuista.
Kevättä kohti!
Kasteluetäisyydellä 