Eipä juuri tule ajateltua, että se, mitä tänään pidetään idyllisenä maalaisromantiikkana, ei aikanaan ole ollut juuri kurjuutta kummempaa.
Nykypäivän idylliset latautumispaikkamme punaisine tupineen ja pihoineen kertovat kovasta työstä, niukkuudesta ja äärimmäisestä sinnikkyydestä.
Heti maaseutuelämämme alussa 13 vuotta sitten opimme uutta: vaikka nykyään puhutaankin torpista, olemme oikeasti mäkitupalaisten jalanjäljillä.
He olivat maaseudun tilatonta väestöä ja isompien talojen työväkeä. Alhaisinta kastia heti irtolaisten jälkeen, mutta välttämätöntä työvoimaa silloiselle maatalousyhteiskunnalle.
Elinolosuhteiden parantamiseksi ja maaseudun työvoiman turvaamiseksi isojen talojen maista alettiin kontrahdeilla osoittaa pieniä maa-aloja mäkitupalaisten käyttöön. Alkoi pienten punaisten tupien aika.
Meidän tupamme kontrahdin on mäkitupalainen Kustaa Stenval allekirjoittanut horjuvalla K-puumerkillään vuonna 1899.
Taksvärkin määräksi kerrotaan ”joka vuosi kaksi työpäivää talon vuossa suvi aikana”. Sitä meidän ei enää odoteta tekevän, mutta kyläyhteisön toimintaan osallistuminen palkitsee kylläkin.
Tämän 120-vuotiaan ajan hapertaman sopimuksen johdosta saamme siis tänään viettää vapaa-aikaamme puolen hehtaarin maapalstalla punaisessa tuvassamme omenapuiden ja syreenien keskellä.
Tuvassa, jossa on elänyt kymmenhenkinen perhe. Kaikki ovat kertoman mukaan selvinneet aikuisuuteen asti hengissä. Vintiltä sahanpurujen keskeltä löytynyt amerikankirje kertoo osan lähteneen tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta rapakon takaa.
Hyvä päivä ja paljon terveisiä täältä vieralta maalta. Lauri on sairastanut keuhkotautia koko tämän syksyn…
Kiitos mäkitupalaiset punaisista tuvista ja perunamaista!
Kasteluetäisyydellä 