Kuinka ihanaa onkaan päästä taas pihalle ❤ Monenmoista tekemistä löytyy, vaikka kalseita kevätkelejä onkin pidellyt. Maa ei onneksi petä koskaan, vaan aina sieltä vaan alkaa puskea vihreätä. Ihana nokkonen antaa vielä odottaa itseään, mutta hyviä alkuja löytyy sieltä täältä. Hetki pitää malttaa, ennen kuin herkkua pääsee käyttämään ruoanlaitossa. Toivotaan runsasta satoa. Ajatuksena on, että alkukesän pienimuotoisia lakkiaisjuhlia varten tätä olisi jo runsaasti tarjolla. Peston raaka-aineena ajattelin käyttää. Toivottavasti siinä vaiheessa lipstikkakin olisi jo käytettävissä.
Myös raparperi alkukauden tuotteena tulee kuulumaan juhlan raaka-aineisiin. Ajattelin kokeilla raparpericurdin / -tahnan tekemistä täytekakkujen väliin kerman ja rahkan lisukkeena. Kai se siitä syntyy, kun seuraa ja mukailee sitruunatahnan ohjetta. Alkukesän herkut näyttävät viihtyvän hyvin yhdessä ja ovat kauneimmillaan kasvun alkuvaiheessa.
Uusi perheenjäsen muuttaa meille ensi viikolla! Sysi tulee tuomaan elämäämme monenlaista uutta sisältöä ja seikkailua. Valmistauduttu on niin henkisesti kuin muutenkin. Ihan tuntuu samalta kuin noin 19 vuotta sitten tytärtä odottaessa. Että osaako sitä lainkaan kasvattaa ja hengissä pitää. No, hengissä on säilynyt ja juhlii nyt niitä lakkiaisia, joten kai me sen mustan kullanmurun kanssakin selvitään. Tärkeintä on, että hauvavauva oppii olemaan kanssamme ja seuraamaan meitä sekä hahmottaa tonttinsa rajat. Tätä viimeistä yritetään visualisoida hänelle tällä aidalla, ja jännittää jo, josko hän ottaa sen tontinrajana vai hauskana leikkipaikkana.
Kun varsinainen kasvun kausi käynnistyy hitaammin, voi vapaa-aikaansa käyttää monella tavalla. Ekstremevapaa-aikailija hyödyntää vesisateen ja hankkiutuu hakkuuaukealle (ei onneksi ollut kuitenkaan ihan täysi avohakkuu, vaan jonkinlainen harvennustyyppinen). Metsätien pohjan alta oli poistettu puut kantoja myöten. Tuollainen aluehan on kantopuutarhaharrastajalle ihan taivas. Ei tarvitse kuntosalikorttia vinguttaa, kun noita kaivettiin irti metsänpohjasta.
Kun oikein käy tuuri, löytyy juuri täydellinen yksilö lohkottamaan uutta perennamaata, jossa toivottavasti tulevaisuudessa kasvaa paljon syötäviä ja pörriäisiä houkuttelevia perennoja ja muita kasveja.
Taas se tunne. Rantaa kohti kaatuvan aallon lailla se saa minusta otteen, vie mukanaan ja sulkee sisäänsä ihanaan turvalliseen kuplaan. Irtaannuttaa keskitalven lumesta, loskasta, harmaasta vesisateesta, jäästä – missä muodossa eteläisen Suomen talvi meitä sitten päättääkin lähestyä.
Nyt eletään juuri sitä aikaa, kun viimeinen virallinen talvikuukausi antaa kohta tilaa kevään ensimmäisille mahdollisuuksille. Harmauden ja pimeyden sijaan ikkunoista alkaa valua valoa, ensimmäistä pientä lupausta elämän ja vihreyden heräämisestä jälleen.
Mieleen alkaa ihan tahdosta riippumattakin tipahdella uusia aistimuksia ja näkymiä.
Ja mitä ne ovatkaan!
Ensinnäkin multa.
Ah, se ihana talven jäästä ja elottomuudesta henkiin heräilevä, kevätauringon tai -sateen muhevoittama, kaunis ja hyväntuoksuinen maa. Ei vielä paksun rikkaruohopatjan alleen kätkemä, vaan paljas musta, aromikas multa, johon upottaa sormensa ja käsivartensa, mielellään kyynärpäitä myöten. Tuijotella sitä, haistella sitä ja kuvitella mielessään kaiken, mitä se päättää tulevalla kasvukaudella päästää pintaan asti.
Heräilevä puutarha, jossa luonnon runsaus yhdistyy ihmiskäden aikaansaannoksiin.
… no, huomiseksi on taas luvattu 10-20 senttiä lunta lisää, joten kaikkeen tuohon on vielä hetken verran aikaa. Mieltäni se ei enää onnistu pysäyttämään.
Talviviikonloppujen pitkillä aamiaismatkoilla olemme retkeilleet ja herkutelleet Rick Steinin seurassa välillä Ranskassa, välillä Cornwallissa. Ei voi kuin ihastella sitä, millä intohimolla hän suhtautuu ruokaan, ja millä ylpeydellä hänen kuvaamansa ja haastattelemansa ihmiset esittelevät raaka-aineitaan sekä sitä, mitä niistä syntyy. Tai sitä, kuinka paljon uskomattomia herkkuja on tarjolla eteläisen Englannin, saati sitten Ranskan maaperällä.
Mutta niin on myös meillä. Ei ihan yhtä pitkään ja runsaasti, mutta yhden ihmisen tai perheen elämään ihan riittävästi. Ruoassa ja sen raaka-aineissa makujen ja tuoksujen rinnalla tunnetilat ovat vähintään yhtä merkittäviä.
Se onnen tunne, kun ensimmäiset nokkosen aromikkaat ja napakat lehdet nousevat pintaan ja poimittavaksi. Kun parsa alkaa työntää pintaan ensimmäisiä pehmeän herkullisia varsiaan. Kun jo paljon ennen varsinaista parsaa voit napsauttaa poikki ihan yhtä hyvältä maistuvia nuoria horsman varsia. Sama onnen ja turvallisuuden tunne toistuu vuosi vuoden jälkeen. Vihreään ei kyllästy koskaan.
Tänä vuonna olen vakaasti päättänyt koota ruokakokemukset päiväkirjaksi, kirjoittaa muistiin ja ohjeiksi kokeiluni oman puutarhan ja lähialueen antimista. Ovat ne sitten itse kasvatettuja, rikkaruohoja, puutarhan tuholaisia tai lähitiloilta ja -tuottajilta hankittuja herkkuja.
Siis, RUOKAILKAAMME! Tunnelmoidaan alkuun nokkossämpylöillä yrttiteen kera.
Helmikuinen luonto ja puutarha eivät vielä tarjoa mitään syötäväksi kelpaavaa. Onneksi edellisen kauden herkkuja on tullut laitettua talteen sen verran, että niillä onnistuu ainakin vähän herätellä aisteja.
Leipä loppui, eikä kauppaan lähtö kostealla kaljamolla innostanut – siis sämpylätaikina kohoamaan.
Nokkonen on niin tuoreena kuin kuivattunakin mukava ja terveellinen lisä leipään kuin leipään. Kuivatan sitä puolen litran lasipurkillisen verran joka kesä muistuttamaan vihreydestä ja kesän aromeista talven kuukausina. Jos saan aikaiseksi, kerään ja kuivatan erikseen myös nokkosen siemeniä. Niitä on kiva laittaa vaikka sämpylöiden päälle. Viime kesänä en saanut aikaiseksi, ehkä tänä kesänä taas…
Jauhotilannekaan ei kotikaapissa ollut kovin häävi, mutta eri pussinpohjat hyödyntäen syntyi kuitenkin ihan kelvollinen taikina nokkossämpylöitä varten:
Lämmitin aluksi 5 desilitraa vettä ja yhden desilitran maitoa sopivan kädenlämpöiseksi.
Sekoitin joukkoon pussillisen kuivahiivaa, pari ruokalusikallista siirappia ja reilun teelusikallisen verran suolaa. Kannattaa maistella ja laittaa mausteita juuri oman maun mukaisesti. Kaupan leivät ovat kyllä paljon paljon suolaisempia kuin nämä, reilulla teelusikallisella suolaa maustetut sämpylät, vaikka sekin suolamäärä tuntuu aika isolta.
Sitten sekoitin joukkoon reippaat kolme ruokalusikallista kauraleseitä ja saman määrän kuivattua nokkosta. Nokkosen tilalle voisi yhtä hyvin laittaa vaikka yrttejä. Omalta yrttimaalta on talven varalle kuivatettuna salviaa, lipstikkaa, oreganoa, rakuunaa ja minttua. Kaikkia erikseen sekä Kallilasekoituksena. Jotakin niistä voisi kokeilla seuraavaksi.
Kaapista löytyi pari desilitraa ohrajauhoja, pari desilitraa ruisjauhoja ja sellainen 6-7 desilitraa vehnäjauhoja. Ne sitten sekoittelin taikinaan. Pelkkä vehnäjauhokin riittää ihan hyvin, jos kaapissa ei muuta ole.
Jostain syystä en ollenkaan tykkää vaivata taikinaa käsin (yöks, tuntuu inhottavalta sormien välissä, eikä meinaa irrota ollenkaan). Siksi käytin tässäkin puukauhaa ja sillä vaan kieputtelin ja vaivasin taikinaa joitain minuutteja (5-10 ehkä).
Jätin taikinan aika lailla löysäksi. Tämäkin on taas makukysymys – jos haluat paksumman taikinan, lisäät sitten jonkin verran vaikka niitä vehnäjauhoja. Mielestäni löysästä taikinasta saa ihanan rapean lopputuloksen.
Nostatin taikinaa sopivan lämpimässä paikassa liinan alla puolisen tuntia – 45 minuuttia. Halutessaan sen voi laittaa vaikkapa lämpimään vesihauteeseen. Jossakin kohtaa kohotusta muistin myös laittaa uunin lämpiämään noin 225 asteeseen.
Sitten kaadoin reilusti jauhoja leivinalustalle ja vaivailin taikinan kahdessa osassa pötköiksi, joista leikkasin yhteensä 15-20 palaa. Jos taikina on löysää, ei kannata olla liian kunnianhimoinen sämpylöiden muodon suhteen. Kunhan saat ne siirrettyä leivinpaperin päälle uunipellille.
En juurikaan kohotellut sämpylöitä enää pellillä, vaan laitoin saman tien uuniin noin 10-15 minuutiksi.
Sämpylöiden kypsymistä odotellessa kuumensin veden ja laitoin teepannuun hautumaan oman puutarhan yrttiteesekoitusta. Oma suosikkini on minttu, johon on lisätty kuivattuja siankärsämön kukintoja. Se tuoksu, jos mikä, tuo veden kielelle ja kesän mielelle.
Juuri uunista otettu rapsakka, nokkosen värittämä sämpylä ei kaipaa päälleen välttämättä muuta kuin voita tai levitettä (ja ihan oikeasti, kunnon kerroksen). Toisaalta kyllä lisuketomaatti, jonka päälle ripottelin vähän lipstikkasuolaa (sitäkin pitää taas kesällä tehdä uusi satsi) ja nokkosta, oli taivaallisen makuista.
Uusi kasvun ja kauneuden kausi on alkamassa. Oi, kuinka sitä on odotettukaan! Puutarhan – ja varsinkin puutarhurin – osoittaessa talvihorroksesta heräilemisen merkkejä, alkaa malttamaton visiointi ja haaveilu tulevan kauden projekteista ja kokeiluista.
Alkuun pääsy vaatii aina vähän jumppaa, jotta varmistetaan, etteivät puut ja pensaat valtaa kaikkea tilaa rakennuksilta ja kulkureiteiltä.
Yksi ajatus on ollut harrastelijapuutarhurilla työn alla jo pidempään. Koronan pysähdyttämän pakollisen lepokauden aikana se vahvistui entisestään.
Puutarhaa on kehitettävä entistäkin pölyttäjäystävällisemmäksi. Tarvitsemme puhtautta, luonnonmukaisuutta, lehtivihreää, vitamiineja ja ennen kaikkea puutarhan kauneutta pysyäksemme vahvoina, terveinä ja onnellisina.
Katso tästä, mitä – ja varmaan paljon muutakin – tulee olemaan puutarhakausi Kallilassa vuonna 2021.
Kasteluetäisyydellä kertoo kesästä. Rakas torppamme on paremmin varusteltu elämään kesä- kuin talvikaudella – eli ei juurikaan varusteltu 😊 Nyt, keskellä totisinta talvea, on pompsahdellut eteen asioita, jotka tuovat ah, niin ihanasti kesää sekä mielelle että kielelle. Ensin Meidän Mökki -lehden juttu, jonka vehreänvihreät aurinkoiset kuvat nostivat kesänkaipuun aivan kaakkoon. Kallilan lisäksi kirjoitin lehdessä pihasuosikeistani kantopuutarhasta ja risuaidasta, joiden kanssa puuhasteluun pääsemistä maltan tuskin odottaa.
Meidän Mökki 1/2021
En vain voi sille mitään, että kaikki muu liikunta ja fyysinen aktiivisuus tuntuu keinotekoiselta ja jotenkin mitättömältä. Sitä tekee, kun tietää hyvinvointi- ja terveysfaktat, mutta ei millään tapaa suuresta rakkaudesta kuitenkaan. Mutta auta armias, kun kevätaurinko alkaa vähänkin lämmittää ja sulattaa maata, ja saat käteesi lapion, kuokan tai talikon – silloin ei pohdita terveysvaikutuksia, mutta fyysinen ponnistelu pihalla kestää tunteja päivittäin. Ja pelkästään rakkaudesta lajiin.
Pihapäivän päätteeksi jokainen lihas kropassa huutaa riemukkaasti tehdystä työstä ja tekijä näkee kättensä jäljen. Tammikuun Meidän Mökki -lehden numerosta lisää, jos rakkaus risuihin sun muuhun kuuluu omien rakkauksiesi joukkoon.
Toinen talven iloinen yllätys saatiin viime viikolla. Kalannin Erämiesten puheenjohtaja Veli-Matti Virtanen soitteli Toolboylle ja ilmoitti, että alkusyksyllä sovitut kaadot on kaadettu, ja kahden peuran lihat odottavat kaupunkilaisherkuttelijoita. Ei muuta kuin suurella riemulla ensin ostamaan vakuumikone ja -pusseja ja sitten keskellä sakeinta räntä- ja vesisadetta kohti Kalantia ja Peteksen Hirviseurueen lahtivajaa. Kapenevien ja aina vain mutkaisempien teiden päästä löytyi hyvin hoidettu ja organisoitu sekä tämän päivän hygieniavaateet täyttävä pieni teurastamo sekä lihojen leikkaus- ja pakkaustila. Seurueen 28 jäsenestä paikalla oli muutamia ja saimme ystävällisen perehdytyksen lihan eri osiin ja pakkaamiseen.
Meille kaupunkilaisille pelkkä lihakappaleiden tunnistaminen ja vakuumipakkaus oli riittävän suuri seikkailu ja ponnistus.
Pakkaamisen lomassa saimme kuulla, että Peteksen Hirviseurue kaataa vuosittain yhden peuran jokaiselle jäsenelleen. Muutama kaadetaan yhteisesti koko seurueelle, ja niistä tehdään makkaroita, metvurstia ja muita veden kielelle nostattavia herkkuja. Näiden lisäksi kaadetaan muutama, meidän ostamamme tapaan, ”remonttirahoiksi”, kuten puheenjohtaja Veli-Matti asiaa kuvaili. Näiden ylimääräisten kaatojen ansiosta oli esimerkiksi lahtimajan teurastamohuone saanut juuri uudet ruostumattomasta materiaalista rakennetut ja hygieniavaatimukset täyttävät varustukset.
Kaiken kaikkiaan Kalannin Erämiehet ry:ssä on 350 jäsentä ja se koostuu kolmesta eri hirviporukasta. Seuran toiminta on aktiivista, hyvin suunniteltua ja hankkeistettua. Eläinkannan hallinta ja kurissa pito on yksi metsästäjien perustehtävä, ja Kalannissa on tässä onnistuttu hyvin. Tästä on palkintona suhteellisen runsas kaatolupien määrä vuosittain. Erityisesti panostetaan siihen, että metsästystä suoritetaan niissä paikoissa, joissa riistaeläinten aiheuttamia liikennevahinkoja sattuu eniten. Myös ruokintapaikat sijoitellaan samoista lähtökohdista.
Filettä, niskaa ja paistia. Rasvan poistaminen on valmistettaessa tärkeää, koska peuran rasva ei kuulemma lisää ruoan herkullisuutta.
Ulkopuoliselle metsästys ruokintapaikkoineen saattaa tuntua helpolta hommalta. Sitä säätelevät kuitenkin hyvin tarkat ohjeet koskien kuinka monta pukkia, vasaa tai naarasta saa kaataa, millaisilla sarvilla varustettua yksilöä ei saa kaataa ja niin edelleen.
Riistanhoito on metsästysseurojen tärkeä tehtävä liittyen niin vieras- tai haitallisten lajien ehkäisyyn, linnunpönttöjen rakentamiseen tai tietoisuuden ja aktiivisuuden lisäämiseen erilaisissa tapahtumissa ja perhepäivissä. Useimmiten metsästäjien vastuulla on myös liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneiden eläinten etsiminen ja lopettaminen. Hienoa, kun saa kuulla ja oppia uutta. Ja huomata, kuinka paljon tärkeitä asioita tapahtuu kulissien takana, tällaisen tavallisen tallaajan edes huomaamatta niitä toimenpiteitä, joiden tekemättä jättämisen kyllä huomaisi useampi.
Jauhelihaa vähän pidemmäksi aikaa. Hampurilaisissa testattiin ja herkulliseksi todettiin heti pakkausiltana.
Niinpä, tarina lautasellasi olevasta ruoasta maustaa sen paremmaksi. Kiitollisena taas tästäkin kokemuksesta kaikille osallisille<3.
Varsinaisista ruokakokeiluista vähän myöhemmin, kun jo johdannosta siihen syntyi näin paljon tekstiä. Sen verran voi todeta, että kahdesta ruhosta tulee AIKA paljon pakattavaa ja pakastettavaa…
Onneksemme kuvauspäiväksi osui mitä kaunein heinäkuun alun aurinkoinen päivä. Aikamoinen ilo talven aristamille silmille <3<3<3
Kallila vaipuu vuosittain muutaman kuukauden talviuneen. Synkimmän syksyn ja talvikuukausien pituinen tauko ja arki kaupungissa synnyttää joka vuosi suunnattoman kaipuun ja odotuksen kevääseen ja kesään. Kasteluetäisyydelläkin elää vähän tässä samassa rytmissä.
Hyvä syy muistella menneen kesän ihanuuksia on Meidän Mökki -lehdessä tammikuussa ulos tuleva pieni tunnelmakuvaus meidän kesäparatiisistamme. Saimme vieraaksemme valokuvaaja Suvi Elon, joka ikuisti kesäistä unelmaamme lehden sivuille. Sain itse ilon työstää juttuun tulevan tekstin.
Suvi on Turun suunnalla asuva valokuvaaja, jonka laadukkaita kuvia voi ihastella monenmoisissa julkaisuissa laidasta laitaan. Hänen aloitellessaan työskentelyään kanssamme, inspiroiduin itse kuvaamaan häntä kameran takana. Ystävällisesti Suvi antoi luvan työstää päivästämme tämän kuvallisen kertomuksen. Varsinaiset Suvin ottamat kuvat voitte käydä katsomassa Meidän Mökki -lehden sivuilta:)
Ammattilaisvalokuvaaja ei hätkähtänyt, ainakaan ulospäin näkyvällä tavalla, vaikka milti hetimiten saikin kuvattavakseen hyvin vähäpukeisen miehen. (Kuva näköjään sisältää tuotesijoittelua.)
Kuvauksen varsinaisena kohteena oli tuon samaisen hyvin vähäpukeisen miehen suunnittelema ja alusta loppuun toteuttama ulkosuihku. Hienoin yksityiskohta suihkussa on vanhasta kupariastiasta tehty suihkupää, joka tietysti pääsee paremmin oikeuksiinsa Suvin ottamassa kuvassa Meidän Mökki -lehdessä.
Kesävieraita odottava Alinan tupa pääsi kuvauksen kohteeksi. Tässä pikku tuvassa on kylän ompelijatar Alina tehnyt työtään ja elänyt yksinkertaista elämää kahdestaan tyttärensä kanssa.
Kuvaaja joutuu työpäivänsä aikana kohtaamaan haastavia olosuhteita. Tässä tasapainoilua ja parhaan kuvakulman metsästystä yhdellä lukuisista Kallilan kiviaidoista. Uhkaava nokkospuska vasemmalla!
Lisää haasteita hapsuista. Kärpäsen karkottimet haastoivat kameran käsittelyä. Kohteena hapsujen takana on saunatupa
Porstuasta Kallilan tupaan, jossa itse asumme. Polvituntumaa otetaan 120-vuotiaisiin lattialankkuihin. Arvioni on, että ammattikuvaaja olisi poistanut tästä kuvasta ainakin tuon rikkasihvelin ja harjan seinältä, mutta amatööri saa anteeksi.
Entisten vuosikymmenten tunnelma on helposti elettävissä vanhassa maalaistorpassa, jota ajan uudistukset eivät kovinkaan paljoa ole koskettaneet. Sähköistys on yksi niistä, ja viime kesään asti Kallilan torpassa elettiin monen vuosikymmen takaisilla sähkövedoilla.
Sitten pamahti vähän isommin, ja vanhat aikaa nähneet sähkökytkimet, pistorasiat ja sulakerasia jäivät vain koristeiksi muistuttamaan menneistä. Tilalle tuli tehokkaampaa ja turvallisempaa, joskaan ei ollenkaan yhtä kaunista ja kuvauksellista sähkötekniikkaa.
Samoihin aikoihin pihapiiristä hävisi vanha, ties milloin pystytetty sähkötolppa, josta vedettiin sähköjä lähitaloihinkin. Myös pihapiirin käpytikka joutui etsimään uuden nakutuspuunsa ja menetti hyvän, metallisen aksenttilautassoundinsa tolpan päässä olevan metallisuojan poistuttua. Sähkön maan alle menon myötä emme myöskään saa enää ihastella pääskypoikueita pihapiirin sähkölangoilla henkeä vetämässä lentoharjoitustensa välillä.
Niin ne ihmiskäden aikaansaannokset muuttuvat ajan myötä osaksi luontoa. Sen, mikä ei aikoinaan lainkaan ole luontoon kuulunut, hävittäminen vaikuttaa lähiympäristöön yllättävänkin paljon. Onneksi kuitenkin tikka on löytänyt uusia rumpupuita ja pääskytkin ilahduttavat edelleen ilmassa kirmaillessaan. Tosin edelleen jää mietityttämään, mihin ne pääskypoikueet nyt laskeutuvat lepotauolleen? Soitto luontoiltaan saattaisi auttaa.
Vanha sähkötarvikkeisto tulee muutoksen myötä turhaksi. Toolboy on niitä onneksi säästänyt, ja juhannuksen ja rakkaan isäni 80-vuotisjuhlinnan lomassa niitä puhdisteltiin. Sen myötä pihasaunan jo ennenkin vanhoja löytöjä hyödyntämällä syntynyt pyyhenaulakosto täydentyi vähän tavallista kestävämmillä versioilla.
Lehtokotilo leviää nopeasti ja valtaa puutarhat ja pihat tehokkaasti. Hävittämisen sijaan sitä voi kokeilla ruoanlaitossa.
Tämä ei ole nopean arkiruoan ystävän ruokakokeilu. Se ei myöskään missään missään MISSÄÄN nimessä sovi sinulle (myös vähän minulle), joka inhoat kaikkea limaista ja kiemurtelevaa. Saati sitten sinulle (myös vähän minulle), joka reilussa viikossa onnistut kehittämään jonkinlaisen kiintymyssuhteen etanafarmisi asukkaisiin.
Kaikesta tästä huolimatta taistelin läpi reilun viikon, käyden läpi kaikki nuo tunnetilat – ja sen lisäksi siivosin ja pesin pois tosi paljon etanan kakkaa.
Jos asut alueella, jossa puutarhataistelu lehtokotiloita vastaan hävitään vuosi vuoden jälkeen ja suhtaudut avoimin mielin vähän työläämpiinkin ruokakokeiluihin, tässä oivallinen tapa koetella gurmeesi rajoja.
Lehtokotilot kerätään ämpäriin, jonka pohjalle laitetaan vehnäjauhoja tai leseitä. Kanteen pitää tehdä riittävästi reikiä hapensaannin varmistamiseksi. Kotiloita tulee suihkutella pari kertaa päivässä ja niiden ulosteet siivota pois.
Kun lehtokotiloiden rintama alkoi lähestyä niin kaupunki- kuin ensimmäistä kertaa myös torppapuutarhaa, päätin suoran tappamisen sijaan ryhtyä pitkittämään sitä.
Keräsin parin päivän aikana 60-70 lehtokotiloa. Laitoin ne jauhoravinnolle (myös leseitä neuvotaan käyttämään) isolla naulalla rei’itettyyn muoviämpäriin. Suihkuttelin etanat kaksi kertaa päivässä, pesin jauhoastiat – joina toimivat hyvin vaikka limppari-, kalja- tai siideripullon korkit tai sillipurkin kannet – ja vaihdoin jauhoja niin kauan, että suolesta alkoi tulla ulos mustan sijaan valkoista tavaraa
Säilytysastian kansi kannattaa pitää hyvin kiinni ja yrittää koota puhdistaessa kaikki sarvipäät takaisin astiaan, niin välttyy tämän tyyppiseltä viestittelyltä jälkikasvun kanssa.
Lopuksi vielä suihkuttelin ja huuhtelin muutamaan kertaan kylmällä vedellä. Kiehuvaan veteen droppaaminen lienee yhtä armelias tapa ottaa etana hengiltä kuin vaikka etikka-vesiseokseen hukuttaminen, kuten puutarhaoppaissa kehotetaan. Hetken keittämisen jälkeen, valutin vedet, kaivelin hammastikun avulla lihat kotiloista ja levitin pikkukiemurat merisuolapedille. Siinä hetken lepäiltyään, huuhtelun jälkeen, päätyivät he kiehumaan lihaliemi-valkoviiniliemeen noin tunniksi.
Etanat kotiloistaan poistettuina suolapedillä.
Ylimääräiset suolat huuhdellaan pois ja etanoita keitetään tunnin verran persiljalla tai muilla yrteillä maustetussa lihaliemessä, jossa on mukana vähän valkoviiniä.
Tunnin keittämisen jälkeen etanat ovat valmiita hyödynnettäväksi miten tahansa etanan tapaan: pannulle valkosipuli-yrttivoin kera, pastaksi, risottoon tai mitä nyt mieleen tulee.
Me päädyimme viemään lehtokotiloruokaneitsyytemme klassisella etanapannulla. Keitetyt etanat valurautapannun pohjalle, päälle valkosipuli-persiljavoi ja parmesaania. Uunissa niin, että paistoksesta tulee sopivan rapsakka. Kypsymisestä ei tarvitse enää tässä vaiheessa olla huolissaan.
Reilun viikon työstämisen tulos: escargots de Kallila. Ei näillä ihan ravintolaa kannata aloitella, mutta kerran-pari kesässä oivallinen gurmeeherkku etanoista pitävälle ❤
Kädet mullassa, mutta ajatukset jo kesän ruokakokemuksissa ja -kokeiluissa. Silti huomaan miettiväni pissa- ja kakkajuttuja.
Kun maa on muokattu ja sopivan lämmin, mansikka- ja parsamaat putsattu ja kylvötkin jossain vaiheessa tehty, saa seuraavaksi siirtyä lannoittamiseen. Luonnonmukaisuus ja ympäristöystävällisyys ovat ehdottomia lähtökohtia. Ympäristökuormaa ei varsinkaan harrastelijan tule lisätä, ja maistuuhan luomukasvatettu oman maan sato ajatuksenkin tasolla paremmalta.
Puutarhakaupoissa on varmasti hyvin tarjontaa ja oikeaoppisia neuvoja luonnonmukaiseenkin lannoittamiseen. Kokeileva harrastajapuutarhuri kuitenkin päästää itsensä irti – tässä tapauksessa istahtaa potalle tai ulkohuussiin.
Kultavesi – Guldvatten. Kuinka kaunis nimi tälle ilmaiselle luonnonmukaiselle ja ympäristöystävälliselle lannoitteelle on löydettykään. Voit myös tietysti googlata sanoilla ”virtsa lannoitteena”, mutta eikö vain kultavesi kuulosta paljon runollisemmalta?
Markkinat toimivat, ja tarjolla on tuotteita tähänkin. Puskapissaaminen saa ihan uuden sisällön kultakannua käyttämällä, eikö! Suomalaisissa puutarhaliikkeissä en ole tällaiseen törmännyt. Ostanut olisin varmasti, jos olisi eteen tullut<3
Ilmankin pärjää, ja potta kuin potta kelpaa. Kallilassa käytössä on vähän tylsempi, mutta ihan yhtä hyvin toimiva, Etolasta löytynyt versio.
1 osa pissaa ja 9 osaa vettä. Siinä sen on: typpipitoinen lannoite, joka sisältää myös kaliumia ja fosforia – eli aika lailla juuri sitä hyvää, jota kasvuun tarvitaan. Lääkkeitä meillä ei onneksi kukaan satunnaisia särkylääkkeitä lukuun ottamatta syö – siksikin tämä lannoiteomatuotanto on turvallista. Lannoittaa tulee rivien väliin, ei suoraan kasvien päälle ja lopettaa lannoitus kaksi viikkoa ennen sadonkorjuuta.
Toisen hyvän typpipitoisen lannoitteen saa liottamalla nokkosia vedessä. Esimerkiksi ohjeen noin kilo tuoreita nokkosia ja 10 litraa vettä olen löytänyt, mutta enpä kyllä ole ihmeemmin punninnut. Sinne vaan poiminut saavin pohjalle ensin nokkosta ja kaatanut vettä päälle. Parin viikon liotuksen jälkeen kauhotaan kastelukannun pohjalle ensin nokkoslitkua ja loput vettä.
Vielä vähän niistä kakkajutuista. Kallilan torpan ympäristössä asuu huomattavasti enemmän hevosia neliökilometrillä kuin ihmisiä. Hevonkakkaa siis on tarjolla yli oman tarpeen. Mekin kysyimme ystävälliseltä naapurin oriaseman isännältä, josko saisimme heiltä kasan lantaa ja saimme sitä VUOREN. Nyt se on saanut rauhassa käydä pidemmän aikaa, ja tuottaa paikallista kasvuvoimaa puutarhassamme.
Kompostoiva käymälä on myös ihan ehdoton omavaraislannoitteen lähde. Nauti elämästä, syö hyvin ja terveellisesti – muutaman vuoden kuluttua on lapioitavissa muhevaa mustaa multaa ulkohuussin kasetista. Maasta maahan, niin se menee.
Käy peremmälle, istu alas, helpotu – luvassa on mustaa multaa muutaman vuoden kuluttua.
Ja lannoitettavaa onneksi riittää. Kylmänkin kevään jälkeen on jo hienosti tarjolla oman maan herkkuja.
On jo tullut todettuakin, että Kallilan ”tilalla” on hyvä rikkaruoho-omavaraisuuden aste. Elämä muuttui helpommaksi, mielenkiintoisemmaksi ja nautinnollisemmaksi siinä vaiheessa, kun hävittämistaistelun sijaan aloimmekin rakastaa niitä.
Tomaattifetasalaatti maitohorsmalla ja paistetuilla voikukan nupuilla hivelee kotipuutarhurin makunystyröitä.
Varsinkin kevät ja alkukesä ovat luonnonruoan ystävän juhla-aikaa.
Oman kasvimaan satoa odotellessa löytyy paljon kokeiltavaa ja maisteltavaa.
Illan menu oli nokkosfetapiiras tomaattisalaatilla.
Tomaattisalaatin jujuna oli, että kaikki vihreä oli oman pihan luonnonkasveista.
Maitohorsma on parhaimmillaan juuri nyt. Kymmensenttistä – rapsakan ja pehmeän makuista, vähän parsamaista herkkua, jota voi rouskutella ihan suoraan maastakin varsineen ja lehtineen.
Samoin voikukan nuput (kiitos Jyväskylään vinkistä <3). Niitä kannattaa kerätä aivan nuppuvaiheessa ja poistaa kokonaan kitkerältä maistuva varsi.
Maitohorsmaa parhaimmillaan: noin kymmensenttisenä pikkupiiskana. Sekä lehdet että varret ovat hyvää syötävää. Kelpaa salaattiin sellaisenaan. Jotkut myös paistavat pannulla parsan tapaan.
Aivan nupullaan poimitut voikukat, joista kaikki varsi on poistettu, pannulla öljyssä paistumassa. Ripaus suolaa ja pippuria päälle. Sitruunakin varmisti sopisi!
Nokkosfetapiiraan ohjeeksi kelpaa mikä tahansa lukuisista pinaattifetapiiraan ohjeista, joita netistä löytyy.
Itse tykkään korvata pienen osan vehnäjauhoista kauraleseillä. Se tuo pohjaan mukavaa rapeutta.
Nokkonen sekoitetaan tietysti ryöpättynä ja hienonnettuna munakermamaidon joukkoon.
RAKASTA SIIS RIKKARUOHOJASI. NAUTI NIIDEN HERKÄSTÄ ALKUKESÄN KAUNEUDESTÄ. MAISTELE JA KOKEILE ERI TAVOIN VALMISTETTUNA.
Muista kuitenkin aina varmistaa kunnolla, että olet tunnistanut kasvit varmasti oikein!
Eipä juuri tule ajateltua, että se, mitä tänään pidetään idyllisenä maalaisromantiikkana, ei aikanaan ole ollut juuri kurjuutta kummempaa.
Nykypäivän idylliset latautumispaikkamme punaisine tupineen ja pihoineen kertovat kovasta työstä, niukkuudesta ja äärimmäisestä sinnikkyydestä.
Heti maaseutuelämämme alussa 13 vuotta sitten opimme uutta: vaikka nykyään puhutaankin torpista, olemme oikeasti mäkitupalaisten jalanjäljillä.
He olivat maaseudun tilatonta väestöä ja isompien talojen työväkeä. Alhaisinta kastia heti irtolaisten jälkeen, mutta välttämätöntä työvoimaa silloiselle maatalousyhteiskunnalle.
Elinolosuhteiden parantamiseksi ja maaseudun työvoiman turvaamiseksi isojen talojen maista alettiin kontrahdeilla osoittaa pieniä maa-aloja mäkitupalaisten käyttöön. Alkoi pienten punaisten tupien aika.
Meidän tupamme kontrahdin on mäkitupalainen Kustaa Stenval allekirjoittanut horjuvalla K-puumerkillään vuonna 1899.
Taksvärkin määräksi kerrotaan ”joka vuosi kaksi työpäivää talon vuossa suvi aikana”. Sitä meidän ei enää odoteta tekevän, mutta kyläyhteisön toimintaan osallistuminen palkitsee kylläkin.
Tämän 120-vuotiaan ajan hapertaman sopimuksen johdosta saamme siis tänään viettää vapaa-aikaamme puolen hehtaarin maapalstalla punaisessa tuvassamme omenapuiden ja syreenien keskellä.
Tuvassa, jossa on elänyt kymmenhenkinen perhe. Kaikki ovat kertoman mukaan selvinneet aikuisuuteen asti hengissä. Vintiltä sahanpurujen keskeltä löytynyt amerikankirje kertoo osan lähteneen tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta rapakon takaa.
Hyvä päivä ja paljon terveisiä täältä vieralta maalta. Lauri on sairastanut keuhkotautia koko tämän syksyn…
Kiitos mäkitupalaiset punaisista tuvista ja perunamaista!
Kasteluetäisyydellä 